“Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.”
Mustakantinen päiväkirja saa ensimmäiset kirjoituksensa Pariisissa vuonna 1889, Eiffelin torni herättää ihmetystä ja sunnuntait ovat ikäviä suomalaiselle nuorukaiselle, joka kuluttaa aikaansa kierrellen kaupungin puistoissa ja kaduilla, piirtäen – ja kaivaten. Hän pääsee töihin morsettajaksi ja sittemmin toimittajaksi. Elämä kuljettaa sotien välisinä aikoina Berliiniin, Alpeille ja Kauko-Itään. Hän kirjoittaa kokemuksensa ja ajatuksensa päiväkirjoihin 1800-luvun lopulta aina 1930-luvun lopulle saakka. Päiväkirjoissaan hän puhuttelee henkilöä, jota ikävöi. Kaipuu ja suru ovat läsnä kaikessa, vasta vuonna 2012 Helsingissä miehen päiväkirjat saavat osin selityksensä.
Joel Haahtelasta tuli miltei kerralla eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani, kun vuosien 2010 ja 2011 taitteessa luin Perhoskerääjän ja Elenan. Ihastuin hänen romaaniensa tunnelmaan sekä kirjailijan kykyyn sanoa paljon niin tiiviisti, tavoittaa jotain kaunista ja haurasta. Haahtelan tuorein romaani, elokuussa ilmestynyt Tähtikirkas, lumivalkea olikin yksi eniten tältä syksyltä odottamistani kirjoista.
“29. kesäkuutta 1914, Berliini
Maailmalla on puuskaista. Itävallan arkkiherttua Franz-Ferdinand osui eilen iltapäivällä serbialaisen nationalistin luodin eteen, eikä kohtaaminen päättynyt arkkiherttuan kannalta suotuisasti. Attentaatin tekijä oli ponkaissut saattueessa ajavan auton astinlaudalle ja ampunut saman tien myös Franz-Ferdinandin puolison, Sophien. Olipa harvinaisen kylmäverinen mies.”
Olen siis lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja tunnustaudun kirjailijan ihailijaksi, koen tuntevani hänen tuotantoaan sen verran hyvin, että leikkimielisesti laadin vuosi sitten jopa Joel Haahtela -bingonkin. Tunnistan Haahtelan eri kirjoissa paljon keskenään samaa, kaikkein vahvimmin tietynlaisen arvoituksellisuuden ja surun sekoittumisen sekä jonkinlaisen yleiseurooppalaisuuden, jonka kokija useimmiten on toki suomalainen. Lisäksi Haahtela tietenkin kirjoittaa kauniisti piirtäen linjaa menneen ja nykyisyyden välille. Aina lukiessani kirjailijan uutta teosta koetan suhteuttaa sen hänen aiempiin kirjoihinsa. Joskus se on helppoa: Katoamispiste on mielestäni Haahtelan paras, Elena ihanin ja rakkain, Kaksi kertaa kadonnut esikoiskirjamaisesti hapuilevin, mutta kiinnostava.
Mutta nyt en osaa sijoittaa romaania omalle Haahtela-asteikolleni. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kirjaksi pitkä, jopa täysi ja värikäs, tuumaa Arja. Totta onkin, että romaanissa on paljon aineksia: on tietenkin tarina yksinäisestä miehestä, kaipuusta, rakkaudesta ja lopulta arvoituksestakin, mutta on myös valtavasti maita ja maanosia, maailmanpolitiikkaa, kirjailijoiden ja muiden kulttuuristen ja poliittisten merkkihenkilöiden nimiä Thomas Mannista Schubertiin ja Vermeeristä Schopenhaueriin. Kuten Marialle, minullekin kirjan alkuasetelmasta tulivat mieleeni Juhani Ahon Yksin sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, joissa kummassakin melankolian valtavaa suomalaismies asuu Pariisissa, tarkkailee ympäristöään ja ikävöi toisenlaista elämää.
Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kuitenkin kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö, Leo, näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä, tavallaan koteloituu kuin Haahtelan tuotannossa niin usein näkyvät perhoset toukkavaiheensa jälkeen. Perhosia on Tähtikirkkaassa, lumivalkeassakin, vieläpä harvinaisen hienosti eräänlaisia tajunnanvirtaisina kuvarunoina. Haahtelan lauseet ovat yhtä kauniita ja kiteytyneitä kuin mihin hänen tuotantoonsa tutustuneet ovat saaneet tottua. Ne ovat paitsi kauniita, sisältävät hienoja ajatutelmia, mutteivät filosofoi halpahintaisesti. Tähtikirkas, lumivalkea ei kaikesta huolimatta aivan heti tempaissut minua samanalaiseen lumoon kuin moni muu Haahtelan kirja. Kaipasin sitä vanhasta tuttua tiiviimpää ilmaisua, ikävöin myös nykyaikaa tai lähimenneisyyttä. Selkeästi historialliset puitteet vieraannuttivat – aluksi.
Vaikka edelleenkin pidän enemmän Haahtelan pienoisromaaneista, jotain tapahtui. Kaikkine maisemanvaihdoksineen ja sivulauseista nousevine merkityksineen Tähtikirjas, lumivalkea onnistui sittenkin kuljettamaan syvälle pariisilaiseen ja berliiniläiseen tunnelmaan – ja vielä syvemmälle Leon tarinaan: siihen, mitä hänen päiväkirjoistaan on luettavissa ja vielä enemmän siihen, minkä voi vain kuvitella. Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe.
Tähtikirkas, lumivalkea oli ensimmäinen Joel Haahtelan kirja, jonka luin. Kaikesta mitä olin Haahtelan teoksista kuullut, tiesin jo odottaa haikeutta, kaunista ja runollista kieltä sekä vahvaa tunnelmaa.
Tähtikirjas, lumivalkea on kirja menetetystä rakkaudesta ja herkästä mielestä. Suomalainen nuorukainen menettää rakkaansa ja matkustaa tapahtumia karkuun 1800-luvun lopun Pariisiin. Siellä ja myöhemmin Berliinissä, Aasiassa ja Saksasssa hän kirjoittaa päiväkirjoja ja täyttää ne arkisilla huomioillaan ja pohdinnoillaan elämästään ja maailmasta ympärillään. Mitä kaikkea loppujen lopuksi kävi ennen Pariisia ja miksi – Haahtela valottaa tragediaa päiväkirjamerkintöjen muodossa pikkuhiljaa. Tärkeimmät asiat tulevat ilmi vähin äänin ja paikoin rivien välistä: irti päästämisen tuska, katumus, herkkyys, tyhjyys ja ikiaikainen rakkaus.
”Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa. Pitäisikö minun jo päästää irti, antaa sinun mennä? Onko siinä kovin hankala olla, takertuneena näihin sanoihin, kirja kirjan jälkeen. Jos yritän olla sanomatta sinä ja kokeilen miltä se tuntuu, yltyykö särky liian kovaksi.”
Vasta vuosikymmeniä menetyksen jälkeen, päähenkilö Leo irrottautuu tavasta kirjoittaa päiväkirjaansa sinä-muodossa nuoruutensa rakastetulleen, Klaaralle. Haahtelan ei tarvitse kuvailla Klaaran merkitystä suurilla sanoilla, eikä Leo edes muistele kovin paljon yhteistä aikaa päiväkirjoissaan. Pelkästään se, että ”sinä” on Leon päiväkirjoissa maasta ja vuosikymmenestä toiseen, riittää kertomaan kaiken.
Lopulta Klaara kuitenkin katoaa kirjoituksista pitkäksi aikaa – palatakseen jälkeen vuosikymmenien päästä, kun Leon mielenterveys ja ajatukset ovat jo sirpaleina. Olisiko mieli kestänyt ehjänä ilman näitä valtavia menetyksiä? Sitä jäin miettimään kirjan luettuani. Sekä sitä, kuinka valtavaa on rakkaus ja sen menettäminen. Leolla se kestää koko elämän.
”Makaan vuoteessa ja ajattelen, että silloin tällöin aika pysähtyy. Ihmistä jää niihin kohtiin, vaikka osa jatkaa eteenpäin. Ja mitä enemmän jää, sitä vähemmän on mikä jatkaa, joskus hädin tuskin mitään. Joskus kuljemme eteenpäin murto-osina, kunnes katoamme.”
Minne Leo lopulta katosi, selviää vasta Helsingissä 2012, kun Leon sukulainen käy päiväkirjoja läpi. Maa ja vuosikymmen on jälleen eri, mutta hauraat sielut ovat täälläkin läsnä, kuten kaikkialla.
”Myöhemmin katselin osaston ruokasalissa potilastovereitani, jotka aterioivat vaitonaisina, ja minusta alkoi tuntua, että oikeastaan he kaikki olivat Kristuksen kaltaisia He lunastivat elämän, joka oli ulkopuolella. He maksoivat hinnan siitä, että ihmiset elivat maailmassa niin kuin elivät. He olivat niitä, jotka surivat muiden puolesta. Vaikka ei kaikki surukaan heihin silti mahtunut ja sitä tihkui aina vähän yli, jäi maailmaan pisaroimaan.”
Tämä oli itselleni kirjan koskettavin kohta. Siihen tiivistyy suuri määrä ymmärräystä Leon kaltaisia ihmisiä kohtaan, ja luen sen myös yhteiskunnan armottomuuden kritiikkinä. Kuten kirjan takakannessa lukee: Tähtikirjas, lumivalkea on hauras mutta horjumaton puheenvuoro reunalla elävien puolesta.
Muutamia mietteitä Tähtikirkas, lumivalkea-kirjan tiimoilta
Ei tätä teosta pysty joillakin hajanaisilla lauseilla kuvaamaan. Yritän kuitenkin
ja pidän esillä seuraavaa mietettä, minkä eräs nuori, Ranskaan matkannut mies kirjasi päiväkirjaansa seuraavasti:
Mitä siitä, jos epäonnistun, jokainen sana on pieni voitto.(7.4.1889, Pariisi)
Vaikka nyt on syksy ja Pariisissa kevät, tunnen olevani matkalla mukana. Lainaan Tähtikirkkaasta seuraavan ajatuksen:
‘Kirjoittamalla asiat järjestyvät mielessä, tulevat todemmiksi’.
Tunnen siis olevani oikeilla jäljillä.
Suljen silmäni ja unohdan maailman. Olen Pariisissa, vuosiluku lienee1869 paikkeilla…
Päiväkirjamerkinnät on omistettu traagisesti kuolleelle rakastetulle, Klaralle. Ainakin aluksi. Myöhemmin Klaran muisto haalistuu, mutta ei katoa koskaan. Myös tieto siitä, että Suomessa elää yhteinen lapsi, poika, vaikuttaa mieleen koko matkan ajan. Matkan, jota myös elämäksi kutsutaan.
Pariisissa asuvan sedän tapaaminen jännitti. Setä järjesti kuitenkin työpaikan, työn uutistoimistossa, lennätinosastolla.
Asunto löytyy erään talon ullakkokerroksesta.
‘Joskus tuntuu, että ullakolla on kuin laivan hytissä, ajelehtii kaukana merellä’, tuumii nuori mies.
Kotiutuminen Pariisiin
Useita kävelylenkkejä pitkin poikin suurkaupunkia. Taiteilijan urasta haaveillut mies löytää aiheita piirroksilleen.
‘Ranskan taivas on kuin lasia, jos viskaisi kivellä, se ropisisi sirpaleina niskaan’.
Piirrokset saavat tunnustusta niin tuttavilta, kuin tuntemattomiltakin.
Miehen taidon tunnisti viivasta ja valöörintajusta. Olihan taustalla opiskelu Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa.
Sedän mielestä moiset turhuudet on kuitenkin syytä unohtaa.
Sitä paitsi:
(‘Onni oli pummien ja laiskurien keksintöä, sedän näkemyksen mukaan. Hölmöläisten toiveajattelua’.)
Goupilin gallerian taulut eivät kuitenkaan jätä rauhaan. On pakko käydä silloin tällöin taidetta ihailemassa.
‘Sunnuntait ovat ikäviä. Kuin sunnuntai ei olisi päivä lainkaan, pelkkä tyhjä aukko viikon päätteeksi, orkesterin viritysääni’.
Miten tämänkin allekirjoitan ! Päähenkilön päiväkirjasta, 14. 4. 1889.
Ei heikkohermoisille ! Maaginen esitys.
Taikalyhtyesitys – La Fantasmagorie
Väki pakkautuu pieneen hämärään saliin, nuori mies muiden mukana.
Illuusioita ja silmänkääntötemppujako ? Tarina petetystä naisesta alkaa. Lammesta lumpeiden keskeltä nousevat myös demonit.
Mieleen muistuu Bulgakovin kuvaus Varietee-teatterin tapahtumista(Saatana saapuu Moskovaan), samaa hulvatonta ja tajunnanräjäyttävää menoa, kaiken kaikkiaan hienoa !
Voi, miten olisin halunnut olla mukana tuossa esityksessä. Myös kuvaus maailmannäyttelystä on pakahduttavan hieno !
(Olen edelleen Pariisissa, Berliini vasta vuosien päässä. Pakko vaihtaa maata ja vuosisataa, muuten kirjoitukseni Tähtikirkkaasta ei etene lainkaan.)
Berliini 1913
Ja Margaret Meier. Rakastettu.
Oliko Meierien avioliitto vapaa liitto. Oletin näin siinä vaiheessa, kun selvisi,että päähenkilö vieraili laulajatar Margaretin luona, herr Meierin ollessa työmatkallaan.
Jossain vaiheessa reportteriksi edennyt mies oli ehtinyt olla aviossakin, joka lienee päättynyt siihen,ettei mies halunnut lapsia.
(Meierit olivat juutalaisia ja kokivat 1942 järkyttävän kohtalonsa keskitysleireillä.)
Margaretista vielä:
‘Rakastan häntä,vaikka en olekaan varma motiiveistani’.
‘ Suruako minä rakastan ? Miksi hyväntuuliset jättävät minut kylmäksi ? Omaa suruaniko minä hänessä vaalin?’
Suruako minä rakastan ? Miksi hyväntuuliset jättävät minut kylmäksi ?
Nämä kaksi lausetta voisivat olla omasta päiväkirjastani….
huom.
Thyroidea= kilpirauhanen
Hienoa oivallusta:
‘Eksyneen on hyvä kulkea toisen eksyneen kanssa, ainakin hetken’.
27. joulukuuta, 1913, Berliini
Teatterikahvila Spittelmarktin sivukujalla. (Voisin olla mukana esityksessä, toden totta !)
Sergio, siroliikkeinen portugalilainen tuli pelastamaan nykyisin Saksassa reportterina työskentelevän miehen pyhien tylsyydeltä.
Esitys alkoi viulun yksinäisellä vaikerruksella (Pingoittunut ja kaunis, etäinen ja yksinkertainen melodia, joka toistui useita kertoja.)
Sitten näytelmä, joka pikemminkin oli jonkinlainen järisyttävä,sadistinen kuvaelma, jatkui,ja yleisö tuijotti malttamattomana….)
Sergion kierros ei päättynyt teatterivierailuun. Seuraavaksi mentiin venäläisen ruhtinattaren omistamaan huoneistoon, jossa kokoontui erikoinen aamuyön kerho, oopiumia nautiskeleva joukko nuoria miehiä ja naisia, jotka loikoilivat pitkin poikin patjoillaan, ollen varsin tiloissaan.
Ensimmäinen maailmansota syttyi, kun Sarajevossa vuonna 1914 salamurhattiin Itävalta-Unkarin kruununperijä, arkkiherttua Frans Ferdinand.
Päätän oman katsaukseni teokseen Tähtikirkas, lumivalkea Chilen (kauppalaiva) kannelle, jossa yli viisikymppinen mies matkaa kohti Kambodzaa, vuonna 1923.
‘Tyyntä, veden pinta kuin lasia’.
Päiväkirjan loppuun tehdyt merkinnät ovat niin erityisiä, etten edes yritä availla niihin kätkettyjä merkityksiä.
Tätä kirjaa en sanoisi pelkästään lukukokemukseksi, vaan minä elin koko matkan kirjoittajan matkassa ja sitä elän edelleen enkä tahdo pois kyydistä.
Helsingissä 20. lokakuuta 2014
PS Oliko sattumaa, vai peräti johdatusta, että satuin hiljattain lukemaan Henri Matissesta, joka on kutakuinkin samanikäinen,kuin Tähtikirkkaan päähenkilö. Matisse synt. v. 1869.
Jos et halua kuulla ylistyslaulua Joel Haahtelalle, voit lopettaa lukemisen tähän.
“Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä. Kirjoitan sinulle ja on myöhä. En saa unta ja nykyään valvon pitkään, joskus kajastaa jo aamu kun nukahdan.”
Näin alkaa Tähtikirkas, lumivalkea ja minut se vei samantien mukanaan. Olen tykännyt kaikista Haahtelan aiemmista teoksista, ja siksi tätäkin kohtaan oli suuret odotukset. Itse asiassa kirja odotti pöydällä toista kuukautta, koska etsin sopivaa lukuhetkeä, sellaista että ei ole kiire ja voin lukea rauhassa, nauttien, keskeytyksettä.
Tarina sijoittuu moneen aikatasoon, joista yhtä lukuunottamatta pääosassa on Leo. Vuonna 1889 hän on saapunut Pariisiin, jonne hänet on karkotettu. Hän on rakastanut tyttöä ja saattanut tämän raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Tyttö, Klaara, on synnyttänyt pojan jota Leo ei koskaan näe. Pariisissa hän kirjoittaa päiväkirjaa, kirjoittaa liki päivittäin tunteitaan ja kokemuksiaan. Kirjoitukset hän osoittaa Klaaralle.
Seuraavaksi Leo tavataan vuosina 1913-1914 Berliinissä, jossa hän yhä kirjoittaa Klaaralle. Väliin jääneisiin vuosiin hän viittaa päiväkirjamerkinnöissään lyhyesti. Kirjoittamisessa on välillä taukoja mutta ei kovin pitkiä. Vähitellen Leon maailmaan on tullut muutakin kuin Klaara ja Otto, oma mutta tuntematon poika.
“Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.”
Berliinistä Leon tie vie laivalla Siamiin ja Kambodžaan, vuoteen 1923. Jälleen välivuosiin viitataan ohimennen, ja jälleen elämään on tullut uusia ihmisiä ja tehtäviä. Klaara on yhä mielessä, mutta Leo kirjoittaa yhä harvemmin. Ja jälleen tapahtumien väliin tulee kuilu: seuraavaksi tapaamme Leon vuonna 1936 Bernburgissa. Siellä tapahtuu jotain. Päiväkirjamerkinnät harvenevat, muuttuvat päivämäärättömiksi, muuttuvat päämäärättömiksi, muuttuvat käsittämättömiksi. Klaara on poissa, ja Leo samoin.
“Kirjoitan, jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla, Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen, joka on muuttunut jo toiseksi.”
Lyhyt viimeinen osa sijoittuu vuoden 2012 Helsinkiin. Siinä Leon pojanpojan pojanpoika on saanut haltuunsa Leon päiväkirjat ja yrittää luoda kuvan isoisänsä isoisästä.
Minulle Tähtikirkas, lumivalkea oli täydellinen lukukokemus. Haahtelan kieli on aina kaunista ja ajatuksia herättävää. Kieli myös elää; eri aikakausiin sijoittuvissa osissa se on erilaista. 1800-luvun loppupuolen tapahtumien sanasto on erilaista kuin 1930-luvun, mutta kuitenkin niin yhtenäistä että kokonaisuuden tuntu säilyy.
Jälleen kerran tarina kulkee paitsi paperilla myös osien välissä, kirjoitettujen lauseiden ulkopuolella. Kuten niin monesti ennekin, tarinan kannalta erittäin merkityksellistä on se, mikä jätetään sanomatta. Siinä Haahtela on aina ollut mestari, ja on sitä yhä edelleen.
Tähtikirkas, lumivalkea on riipaisevan kaunis kuvaus rakkaudesta, unelmien särkymisestä, kaipauksesta, surusta, yksinäisyydestä, selviytymisestä, uusista mahdollisuuksista. Se jättää jälkeensä haikean ja surumielisen olon, jossa kuitenkin on mukana levollisuutta sekä ripaus iloa ja toivoa.
Muutama havainto teoksesta ja sen herättämistä ajatuksista
27.10.2014
Luen kirjaa nyt toista kertaa, ensimmäinen kerta oli heti sen ilmestyttyä. (Voi tämä olla kolmaskin kerta, ehkä luin sen toistamiseen silloin saman tien.) Ensimmäinen lukukerta on nopeasti etenevä, vähän vaappuva ja poukkoileva. Pysähtymisiä tulee harvakseltaan, vain kun on hengästynyt jostain lauseesta tai katkelmasta niin, että on pakko pysähtyä. Muutoin lukemisen jano pitää liikkeen yllä kaiken aikaa. Toinen kerta on viipyilevämpi, nautiskelevampi, pysähtelevämpi. Yhteistä on lukukokemuksen jälkeinen ylevöitynyt olo.
Nimi on kaunis. Tähtikirkas, lumivalkea. Tähtikirkas tuo mieleen raikkaan pakkasen ja kirkkaan korkealle kaartuvan tähtitaivaan ja pienen unenomaiseksi muuntuneen katkelman elokuvasta, täynnä herkkyyttä ja rakkautta. Lumivalkea on puhdasta, Lumikin kauniit kasvot ja lopputulos, kun veriruskeat synnit on pesty lumivalkoisiksi. Kirkkaus ja puhtaus.
Haahtelan teoksissa kieli on minulle miltei kaikki, niin tässäkin. Tarina on olemassa, henkilöt ovat olemassa mutta ne ovat minun lukukokemuksessani enemmän välineitä kauniin kielen tuottamiseen (vähän niin kuin tuttu edesmennyt kuvaaja sanoi, että elokuvan käsikirjoitus on ainoastaan syy saada tehdä ilmaisuvoimaisia kuvia). Olen aikoja sitten luopunut koskettavimpien kohtien alleviivauksesta, mitä mieltä olisi merkitä puolet kaikesta kirjoitetusta? (s.111)
Kielen avulla kirjailija tavoittaa jotain, mitä luulisi olevan mahdoton ilmentää sanoilla. Tämä paradoksaalisuus – yhtä aikaa kiristallinkirkkaudessaan selkeät ja samalla moneen suuntaan ja syvyyteen aukeavat lauseet – on minulle Haahtelan tuotannon ydin ja sisin.
Kirjan minä kirjoittaa kuolleelle rakastetulleen. Siitä syntyy merkityksellisyys, että sanat on osoitettu jollekulle. Kirjassa puhutaan rakkaudesta, menetyksestä, ihmisyydestä, elämästä ja kuolemasta, kärsimyksestä ja sijaiskärsijöistä. Kuka minä olen, mikä on minun tehtäväni? Mikä on kirjoittamisen merkitys? ”Kaikkea ei tarvitse kertoa, vaikka mieli tekisi. Mutta kirjoittamalla asiat järjestyvät mielessä, tulevat todemmiksi.” (s.16)
Aika on läsnä kaikkialla. Näkyvin kannanotto aikaan ovat vaiheet, vuodet, joita merkinnät koskettelevat. Aloitetaan Pariisista 1889 ja päädytään Helsinkiin 2012. Välissä kaikki se, mikä tapahtui tuossa välissä tai oikeastaan minkä kerrotaan tapahtuneen. Siellä on myös se, mikä tapahtui, mutta mistä ei kerrota, ehkä vain viitataan, ehkä ei sitäkään. Ja toisaalta ovat kaikki ne kertomukset, jotka jäivät toteutumatta. Haahtelalla on aina läsnä myös se, mikä olisi voinut tapahtua. Miten kaikki olisi voinut käydä toisin, miten kaikista mahdollisista valikoitui juuri tämä hetki, tämä polku, tämä tarina, tämä elämä.
Ja mikä sitten on oleellista? Ehkä se on ihminen. Kun toiset ottavat kantaakseen toisten taakkoja. Ihminen ja hänen hyvyytensä: ”Ja ehkä kaikki tavallisuus ja hyvyys tekivät hänestä ihmeellisen, kaikki se mikä hänestä puuttui.” (s.265)
“Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.”
Mustakantinen päiväkirja saa ensimmäiset kirjoituksensa Pariisissa vuonna 1889, Eiffelin torni herättää ihmetystä ja sunnuntait ovat ikäviä suomalaiselle nuorukaiselle, joka kuluttaa aikaansa kierrellen kaupungin puistoissa ja kaduilla, piirtäen – ja kaivaten. Hän pääsee töihin morsettajaksi ja sittemmin toimittajaksi. Elämä kuljettaa sotien välisinä aikoina Berliiniin, Alpeille ja Kauko-Itään. Hän kirjoittaa kokemuksensa ja ajatuksensa päiväkirjoihin 1800-luvun lopulta aina 1930-luvun lopulle saakka. Päiväkirjoissaan hän puhuttelee henkilöä, jota ikävöi. Kaipuu ja suru ovat läsnä kaikessa, vasta vuonna 2012 Helsingissä miehen päiväkirjat saavat osin selityksensä.
Joel Haahtelasta tuli miltei kerralla eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani, kun vuosien 2010 ja 2011 taitteessa luin Perhoskerääjän ja Elenan. Ihastuin hänen romaaniensa tunnelmaan sekä kirjailijan kykyyn sanoa paljon niin tiiviisti, tavoittaa jotain kaunista ja haurasta. Haahtelan tuorein romaani, elokuussa ilmestynyt Tähtikirkas, lumivalkea olikin yksi eniten tältä syksyltä odottamistani kirjoista.
“29. kesäkuutta 1914, Berliini
Maailmalla on puuskaista. Itävallan arkkiherttua Franz-Ferdinand osui eilen iltapäivällä serbialaisen nationalistin luodin eteen, eikä kohtaaminen päättynyt arkkiherttuan kannalta suotuisasti. Attentaatin tekijä oli ponkaissut saattueessa ajavan auton astinlaudalle ja ampunut saman tien myös Franz-Ferdinandin puolison, Sophien. Olipa harvinaisen kylmäverinen mies.”
Olen siis lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja tunnustaudun kirjailijan ihailijaksi, koen tuntevani hänen tuotantoaan sen verran hyvin, että leikkimielisesti laadin vuosi sitten jopa Joel Haahtela -bingonkin. Tunnistan Haahtelan eri kirjoissa paljon keskenään samaa, kaikkein vahvimmin tietynlaisen arvoituksellisuuden ja surun sekoittumisen sekä jonkinlaisen yleiseurooppalaisuuden, jonka kokija useimmiten on toki suomalainen. Lisäksi Haahtela tietenkin kirjoittaa kauniisti piirtäen linjaa menneen ja nykyisyyden välille. Aina lukiessani kirjailijan uutta teosta koetan suhteuttaa sen hänen aiempiin kirjoihinsa. Joskus se on helppoa: Katoamispiste on mielestäni Haahtelan paras, Elena ihanin ja rakkain, Kaksi kertaa kadonnut esikoiskirjamaisesti hapuilevin, mutta kiinnostava.
Mutta nyt en osaa sijoittaa romaania omalle Haahtela-asteikolleni. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kirjaksi pitkä, jopa täysi ja värikäs, tuumaa Arja. Totta onkin, että romaanissa on paljon aineksia: on tietenkin tarina yksinäisestä miehestä, kaipuusta, rakkaudesta ja lopulta arvoituksestakin, mutta on myös valtavasti maita ja maanosia, maailmanpolitiikkaa, kirjailijoiden ja muiden kulttuuristen ja poliittisten merkkihenkilöiden nimiä Thomas Mannista Schubertiin ja Vermeeristä Schopenhaueriin. Kuten Marialle, minullekin kirjan alkuasetelmasta tulivat mieleeni Juhani Ahon Yksin sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, joissa kummassakin melankolian valtavaa suomalaismies asuu Pariisissa, tarkkailee ympäristöään ja ikävöi toisenlaista elämää.
Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kuitenkin kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö, Leo, näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä, tavallaan koteloituu kuin Haahtelan tuotannossa niin usein näkyvät perhoset toukkavaiheensa jälkeen. Perhosia on Tähtikirkkaassa, lumivalkeassakin, vieläpä harvinaisen hienosti eräänlaisia tajunnanvirtaisina kuvarunoina. Haahtelan lauseet ovat yhtä kauniita ja kiteytyneitä kuin mihin hänen tuotantoonsa tutustuneet ovat saaneet tottua. Ne ovat paitsi kauniita, sisältävät hienoja ajatutelmia, mutteivät filosofoi halpahintaisesti. Tähtikirkas, lumivalkea ei kaikesta huolimatta aivan heti tempaissut minua samanalaiseen lumoon kuin moni muu Haahtelan kirja. Kaipasin sitä vanhasta tuttua tiiviimpää ilmaisua, ikävöin myös nykyaikaa tai lähimenneisyyttä. Selkeästi historialliset puitteet vieraannuttivat – aluksi.
Vaikka edelleenkin pidän enemmän Haahtelan pienoisromaaneista, jotain tapahtui. Kaikkine maisemanvaihdoksineen ja sivulauseista nousevine merkityksineen Tähtikirjas, lumivalkea onnistui sittenkin kuljettamaan syvälle pariisilaiseen ja berliiniläiseen tunnelmaan – ja vielä syvemmälle Leon tarinaan: siihen, mitä hänen päiväkirjoistaan on luettavissa ja vielä enemmän siihen, minkä voi vain kuvitella. Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe.
Tähtikirkas, lumivalkea oli ensimmäinen Joel Haahtelan kirja, jonka luin. Kaikesta mitä olin Haahtelan teoksista kuullut, tiesin jo odottaa haikeutta, kaunista ja runollista kieltä sekä vahvaa tunnelmaa.
Tähtikirjas, lumivalkea on kirja menetetystä rakkaudesta ja herkästä mielestä. Suomalainen nuorukainen menettää rakkaansa ja matkustaa tapahtumia karkuun 1800-luvun lopun Pariisiin. Siellä ja myöhemmin Berliinissä, Aasiassa ja Saksasssa hän kirjoittaa päiväkirjoja ja täyttää ne arkisilla huomioillaan ja pohdinnoillaan elämästään ja maailmasta ympärillään. Mitä kaikkea loppujen lopuksi kävi ennen Pariisia ja miksi – Haahtela valottaa tragediaa päiväkirjamerkintöjen muodossa pikkuhiljaa. Tärkeimmät asiat tulevat ilmi vähin äänin ja paikoin rivien välistä: irti päästämisen tuska, katumus, herkkyys, tyhjyys ja ikiaikainen rakkaus.
”Kun kerran jättää maailman, siihen ei voi palata. Oksa ei huoli takaisin kerran pudonnutta omenaa. Pitäisikö minun jo päästää irti, antaa sinun mennä? Onko siinä kovin hankala olla, takertuneena näihin sanoihin, kirja kirjan jälkeen. Jos yritän olla sanomatta sinä ja kokeilen miltä se tuntuu, yltyykö särky liian kovaksi.”
Vasta vuosikymmeniä menetyksen jälkeen, päähenkilö Leo irrottautuu tavasta kirjoittaa päiväkirjaansa sinä-muodossa nuoruutensa rakastetulleen, Klaaralle. Haahtelan ei tarvitse kuvailla Klaaran merkitystä suurilla sanoilla, eikä Leo edes muistele kovin paljon yhteistä aikaa päiväkirjoissaan. Pelkästään se, että ”sinä” on Leon päiväkirjoissa maasta ja vuosikymmenestä toiseen, riittää kertomaan kaiken.
Lopulta Klaara kuitenkin katoaa kirjoituksista pitkäksi aikaa – palatakseen jälkeen vuosikymmenien päästä, kun Leon mielenterveys ja ajatukset ovat jo sirpaleina. Olisiko mieli kestänyt ehjänä ilman näitä valtavia menetyksiä? Sitä jäin miettimään kirjan luettuani. Sekä sitä, kuinka valtavaa on rakkaus ja sen menettäminen. Leolla se kestää koko elämän.
”Makaan vuoteessa ja ajattelen, että silloin tällöin aika pysähtyy. Ihmistä jää niihin kohtiin, vaikka osa jatkaa eteenpäin. Ja mitä enemmän jää, sitä vähemmän on mikä jatkaa, joskus hädin tuskin mitään. Joskus kuljemme eteenpäin murto-osina, kunnes katoamme.”
Minne Leo lopulta katosi, selviää vasta Helsingissä 2012, kun Leon sukulainen käy päiväkirjoja läpi. Maa ja vuosikymmen on jälleen eri, mutta hauraat sielut ovat täälläkin läsnä, kuten kaikkialla.
”Myöhemmin katselin osaston ruokasalissa potilastovereitani, jotka aterioivat vaitonaisina, ja minusta alkoi tuntua, että oikeastaan he kaikki olivat Kristuksen kaltaisia He lunastivat elämän, joka oli ulkopuolella. He maksoivat hinnan siitä, että ihmiset elivat maailmassa niin kuin elivät. He olivat niitä, jotka surivat muiden puolesta. Vaikka ei kaikki surukaan heihin silti mahtunut ja sitä tihkui aina vähän yli, jäi maailmaan pisaroimaan.”
Tämä oli itselleni kirjan koskettavin kohta. Siihen tiivistyy suuri määrä ymmärräystä Leon kaltaisia ihmisiä kohtaan, ja luen sen myös yhteiskunnan armottomuuden kritiikkinä. Kuten kirjan takakannessa lukee: Tähtikirjas, lumivalkea on hauras mutta horjumaton puheenvuoro reunalla elävien puolesta.
Muutamia mietteitä Tähtikirkas, lumivalkea-kirjan tiimoilta
Ei tätä teosta pysty joillakin hajanaisilla lauseilla kuvaamaan. Yritän kuitenkin
ja pidän esillä seuraavaa mietettä, minkä eräs nuori, Ranskaan matkannut mies kirjasi päiväkirjaansa seuraavasti:
Mitä siitä, jos epäonnistun, jokainen sana on pieni voitto.(7.4.1889, Pariisi)
Vaikka nyt on syksy ja Pariisissa kevät, tunnen olevani matkalla mukana. Lainaan Tähtikirkkaasta seuraavan ajatuksen:
‘Kirjoittamalla asiat järjestyvät mielessä, tulevat todemmiksi’.
Tunnen siis olevani oikeilla jäljillä.
Suljen silmäni ja unohdan maailman. Olen Pariisissa, vuosiluku lienee1869 paikkeilla…
Päiväkirjamerkinnät on omistettu traagisesti kuolleelle rakastetulle, Klaralle. Ainakin aluksi. Myöhemmin Klaran muisto haalistuu, mutta ei katoa koskaan. Myös tieto siitä, että Suomessa elää yhteinen lapsi, poika, vaikuttaa mieleen koko matkan ajan. Matkan, jota myös elämäksi kutsutaan.
Pariisissa asuvan sedän tapaaminen jännitti. Setä järjesti kuitenkin työpaikan, työn uutistoimistossa, lennätinosastolla.
Asunto löytyy erään talon ullakkokerroksesta.
‘Joskus tuntuu, että ullakolla on kuin laivan hytissä, ajelehtii kaukana merellä’, tuumii nuori mies.
Kotiutuminen Pariisiin
Useita kävelylenkkejä pitkin poikin suurkaupunkia. Taiteilijan urasta haaveillut mies löytää aiheita piirroksilleen.
‘Ranskan taivas on kuin lasia, jos viskaisi kivellä, se ropisisi sirpaleina niskaan’.
Piirrokset saavat tunnustusta niin tuttavilta, kuin tuntemattomiltakin.
Miehen taidon tunnisti viivasta ja valöörintajusta. Olihan taustalla opiskelu Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa.
Sedän mielestä moiset turhuudet on kuitenkin syytä unohtaa.
Sitä paitsi:
(‘Onni oli pummien ja laiskurien keksintöä, sedän näkemyksen mukaan. Hölmöläisten toiveajattelua’.)
Goupilin gallerian taulut eivät kuitenkaan jätä rauhaan. On pakko käydä silloin tällöin taidetta ihailemassa.
‘Sunnuntait ovat ikäviä. Kuin sunnuntai ei olisi päivä lainkaan, pelkkä tyhjä aukko viikon päätteeksi, orkesterin viritysääni’.
Miten tämänkin allekirjoitan ! Päähenkilön päiväkirjasta, 14. 4. 1889.
Ei heikkohermoisille ! Maaginen esitys.
Taikalyhtyesitys – La Fantasmagorie
Väki pakkautuu pieneen hämärään saliin, nuori mies muiden mukana.
Illuusioita ja silmänkääntötemppujako ? Tarina petetystä naisesta alkaa. Lammesta lumpeiden keskeltä nousevat myös demonit.
Mieleen muistuu Bulgakovin kuvaus Varietee-teatterin tapahtumista(Saatana saapuu Moskovaan), samaa hulvatonta ja tajunnanräjäyttävää menoa, kaiken kaikkiaan hienoa !
Voi, miten olisin halunnut olla mukana tuossa esityksessä. Myös kuvaus maailmannäyttelystä on pakahduttavan hieno !
(Olen edelleen Pariisissa, Berliini vasta vuosien päässä. Pakko vaihtaa maata ja vuosisataa, muuten kirjoitukseni Tähtikirkkaasta ei etene lainkaan.)
Berliini 1913
Ja Margaret Meier. Rakastettu.
Oliko Meierien avioliitto vapaa liitto. Oletin näin siinä vaiheessa, kun selvisi,että päähenkilö vieraili laulajatar Margaretin luona, herr Meierin ollessa työmatkallaan.
Jossain vaiheessa reportteriksi edennyt mies oli ehtinyt olla aviossakin, joka lienee päättynyt siihen,ettei mies halunnut lapsia.
(Meierit olivat juutalaisia ja kokivat 1942 järkyttävän kohtalonsa keskitysleireillä.)
Margaretista vielä:
‘Rakastan häntä,vaikka en olekaan varma motiiveistani’.
‘ Suruako minä rakastan ? Miksi hyväntuuliset jättävät minut kylmäksi ? Omaa suruaniko minä hänessä vaalin?’
Suruako minä rakastan ? Miksi hyväntuuliset jättävät minut kylmäksi ?
Nämä kaksi lausetta voisivat olla omasta päiväkirjastani….
huom.
Thyroidea= kilpirauhanen
Hienoa oivallusta:
‘Eksyneen on hyvä kulkea toisen eksyneen kanssa, ainakin hetken’.
27. joulukuuta, 1913, Berliini
Teatterikahvila Spittelmarktin sivukujalla. (Voisin olla mukana esityksessä, toden totta !)
Sergio, siroliikkeinen portugalilainen tuli pelastamaan nykyisin Saksassa reportterina työskentelevän miehen pyhien tylsyydeltä.
Esitys alkoi viulun yksinäisellä vaikerruksella (Pingoittunut ja kaunis, etäinen ja yksinkertainen melodia, joka toistui useita kertoja.)
Sitten näytelmä, joka pikemminkin oli jonkinlainen järisyttävä,sadistinen kuvaelma, jatkui,ja yleisö tuijotti malttamattomana….)
Sergion kierros ei päättynyt teatterivierailuun. Seuraavaksi mentiin venäläisen ruhtinattaren omistamaan huoneistoon, jossa kokoontui erikoinen aamuyön kerho, oopiumia nautiskeleva joukko nuoria miehiä ja naisia, jotka loikoilivat pitkin poikin patjoillaan, ollen varsin tiloissaan.
Ensimmäinen maailmansota syttyi, kun Sarajevossa vuonna 1914 salamurhattiin Itävalta-Unkarin kruununperijä, arkkiherttua Frans Ferdinand.
Päätän oman katsaukseni teokseen Tähtikirkas, lumivalkea Chilen (kauppalaiva) kannelle, jossa yli viisikymppinen mies matkaa kohti Kambodzaa, vuonna 1923.
‘Tyyntä, veden pinta kuin lasia’.
Päiväkirjan loppuun tehdyt merkinnät ovat niin erityisiä, etten edes yritä availla niihin kätkettyjä merkityksiä.
Tätä kirjaa en sanoisi pelkästään lukukokemukseksi, vaan minä elin koko matkan kirjoittajan matkassa ja sitä elän edelleen enkä tahdo pois kyydistä.
Helsingissä 20. lokakuuta 2014
PS Oliko sattumaa, vai peräti johdatusta, että satuin hiljattain lukemaan Henri Matissesta, joka on kutakuinkin samanikäinen,kuin Tähtikirkkaan päähenkilö. Matisse synt. v. 1869.
Jos et halua kuulla ylistyslaulua Joel Haahtelalle, voit lopettaa lukemisen tähän.
“Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä. Kirjoitan sinulle ja on myöhä. En saa unta ja nykyään valvon pitkään, joskus kajastaa jo aamu kun nukahdan.”
Näin alkaa Tähtikirkas, lumivalkea ja minut se vei samantien mukanaan. Olen tykännyt kaikista Haahtelan aiemmista teoksista, ja siksi tätäkin kohtaan oli suuret odotukset. Itse asiassa kirja odotti pöydällä toista kuukautta, koska etsin sopivaa lukuhetkeä, sellaista että ei ole kiire ja voin lukea rauhassa, nauttien, keskeytyksettä.
Tarina sijoittuu moneen aikatasoon, joista yhtä lukuunottamatta pääosassa on Leo. Vuonna 1889 hän on saapunut Pariisiin, jonne hänet on karkotettu. Hän on rakastanut tyttöä ja saattanut tämän raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Tyttö, Klaara, on synnyttänyt pojan jota Leo ei koskaan näe. Pariisissa hän kirjoittaa päiväkirjaa, kirjoittaa liki päivittäin tunteitaan ja kokemuksiaan. Kirjoitukset hän osoittaa Klaaralle.
Seuraavaksi Leo tavataan vuosina 1913-1914 Berliinissä, jossa hän yhä kirjoittaa Klaaralle. Väliin jääneisiin vuosiin hän viittaa päiväkirjamerkinnöissään lyhyesti. Kirjoittamisessa on välillä taukoja mutta ei kovin pitkiä. Vähitellen Leon maailmaan on tullut muutakin kuin Klaara ja Otto, oma mutta tuntematon poika.
“Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa.”
Berliinistä Leon tie vie laivalla Siamiin ja Kambodžaan, vuoteen 1923. Jälleen välivuosiin viitataan ohimennen, ja jälleen elämään on tullut uusia ihmisiä ja tehtäviä. Klaara on yhä mielessä, mutta Leo kirjoittaa yhä harvemmin. Ja jälleen tapahtumien väliin tulee kuilu: seuraavaksi tapaamme Leon vuonna 1936 Bernburgissa. Siellä tapahtuu jotain. Päiväkirjamerkinnät harvenevat, muuttuvat päivämäärättömiksi, muuttuvat päämäärättömiksi, muuttuvat käsittämättömiksi. Klaara on poissa, ja Leo samoin.
“Kirjoitan, jotta olisit olemassa, edes vähän. Jokainen sana on ajatus sinulle, pisara vettä maahan. Joskus tuntuu kuin kulkisi autiomaan halki, yöllä, tähtien alla, Näkisi teltan raosta kuvaelman, ääneti liikkuvat hahmot, ihmiset jotka ovat pitkään olleet poissa. Tai kuin selailisi kirjaa ja yrittäisi löytää kohdan, jonka muistaa; huteran lauseen, joka on muuttunut jo toiseksi.”
Lyhyt viimeinen osa sijoittuu vuoden 2012 Helsinkiin. Siinä Leon pojanpojan pojanpoika on saanut haltuunsa Leon päiväkirjat ja yrittää luoda kuvan isoisänsä isoisästä.
Minulle Tähtikirkas, lumivalkea oli täydellinen lukukokemus. Haahtelan kieli on aina kaunista ja ajatuksia herättävää. Kieli myös elää; eri aikakausiin sijoittuvissa osissa se on erilaista. 1800-luvun loppupuolen tapahtumien sanasto on erilaista kuin 1930-luvun, mutta kuitenkin niin yhtenäistä että kokonaisuuden tuntu säilyy.
Jälleen kerran tarina kulkee paitsi paperilla myös osien välissä, kirjoitettujen lauseiden ulkopuolella. Kuten niin monesti ennekin, tarinan kannalta erittäin merkityksellistä on se, mikä jätetään sanomatta. Siinä Haahtela on aina ollut mestari, ja on sitä yhä edelleen.
Tähtikirkas, lumivalkea on riipaisevan kaunis kuvaus rakkaudesta, unelmien särkymisestä, kaipauksesta, surusta, yksinäisyydestä, selviytymisestä, uusista mahdollisuuksista. Se jättää jälkeensä haikean ja surumielisen olon, jossa kuitenkin on mukana levollisuutta sekä ripaus iloa ja toivoa.
Muutama havainto teoksesta ja sen herättämistä ajatuksista
27.10.2014
Luen kirjaa nyt toista kertaa, ensimmäinen kerta oli heti sen ilmestyttyä. (Voi tämä olla kolmaskin kerta, ehkä luin sen toistamiseen silloin saman tien.) Ensimmäinen lukukerta on nopeasti etenevä, vähän vaappuva ja poukkoileva. Pysähtymisiä tulee harvakseltaan, vain kun on hengästynyt jostain lauseesta tai katkelmasta niin, että on pakko pysähtyä. Muutoin lukemisen jano pitää liikkeen yllä kaiken aikaa. Toinen kerta on viipyilevämpi, nautiskelevampi, pysähtelevämpi. Yhteistä on lukukokemuksen jälkeinen ylevöitynyt olo.
Nimi on kaunis. Tähtikirkas, lumivalkea. Tähtikirkas tuo mieleen raikkaan pakkasen ja kirkkaan korkealle kaartuvan tähtitaivaan ja pienen unenomaiseksi muuntuneen katkelman elokuvasta, täynnä herkkyyttä ja rakkautta. Lumivalkea on puhdasta, Lumikin kauniit kasvot ja lopputulos, kun veriruskeat synnit on pesty lumivalkoisiksi. Kirkkaus ja puhtaus.
Haahtelan teoksissa kieli on minulle miltei kaikki, niin tässäkin. Tarina on olemassa, henkilöt ovat olemassa mutta ne ovat minun lukukokemuksessani enemmän välineitä kauniin kielen tuottamiseen (vähän niin kuin tuttu edesmennyt kuvaaja sanoi, että elokuvan käsikirjoitus on ainoastaan syy saada tehdä ilmaisuvoimaisia kuvia). Olen aikoja sitten luopunut koskettavimpien kohtien alleviivauksesta, mitä mieltä olisi merkitä puolet kaikesta kirjoitetusta? (s.111)
Kielen avulla kirjailija tavoittaa jotain, mitä luulisi olevan mahdoton ilmentää sanoilla. Tämä paradoksaalisuus – yhtä aikaa kiristallinkirkkaudessaan selkeät ja samalla moneen suuntaan ja syvyyteen aukeavat lauseet – on minulle Haahtelan tuotannon ydin ja sisin.
Kirjan minä kirjoittaa kuolleelle rakastetulleen. Siitä syntyy merkityksellisyys, että sanat on osoitettu jollekulle. Kirjassa puhutaan rakkaudesta, menetyksestä, ihmisyydestä, elämästä ja kuolemasta, kärsimyksestä ja sijaiskärsijöistä. Kuka minä olen, mikä on minun tehtäväni? Mikä on kirjoittamisen merkitys? ”Kaikkea ei tarvitse kertoa, vaikka mieli tekisi. Mutta kirjoittamalla asiat järjestyvät mielessä, tulevat todemmiksi.” (s.16)
Aika on läsnä kaikkialla. Näkyvin kannanotto aikaan ovat vaiheet, vuodet, joita merkinnät koskettelevat. Aloitetaan Pariisista 1889 ja päädytään Helsinkiin 2012. Välissä kaikki se, mikä tapahtui tuossa välissä tai oikeastaan minkä kerrotaan tapahtuneen. Siellä on myös se, mikä tapahtui, mutta mistä ei kerrota, ehkä vain viitataan, ehkä ei sitäkään. Ja toisaalta ovat kaikki ne kertomukset, jotka jäivät toteutumatta. Haahtelalla on aina läsnä myös se, mikä olisi voinut tapahtua. Miten kaikki olisi voinut käydä toisin, miten kaikista mahdollisista valikoitui juuri tämä hetki, tämä polku, tämä tarina, tämä elämä.
Ja mikä sitten on oleellista? Ehkä se on ihminen. Kun toiset ottavat kantaakseen toisten taakkoja. Ihminen ja hänen hyvyytensä: ”Ja ehkä kaikki tavallisuus ja hyvyys tekivät hänestä ihmeellisen, kaikki se mikä hänestä puuttui.” (s.265)