9 thoughts on “Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua”
Tiina Hakala
MUTTA MINÄ RAKASTAN SINUA, SENKIN HÖMPPÄKANTINEN KIRJA!
Aluksi minua pelotti tarttua Eppu Nuotion romaaniin Mutta minä rakastan sinua. Unelmahöttöinen kansi, hömppä nimi ja kirjaston viihdeluokitus viittasivat epäilyttävästi hepsankeikkaisen heteronormatiiviseen love storyyn. Toisaalta kirjailijan nimi ja aiemmin lukemani upea Peiton paikka saivat toivomaan, että kansi ja luokitus olisivat vain hämäystä tai lipsahdus. Ja sellaiseksihan ne sitten osoittautuivatkin, ainakin minun lukulasieni läpi katsottuna.
Lähdin lukemaan kirjaa kriittiset antennit pystyssä, mahdollisia kliseitä, harlekiinimaisuuksia ja latteuksia kytäten. Haa! ajattelin seuratessani Karinin ja Laurin ensikohtaamista, nytpä saan teidät kiinni siitä, että mukamas rakastutte ensisilmäyksellä! Eihän kukaan noin vain voi toisesta kiinnostua, kävelylenkin varrelle sattuneella asuntonäytöllä! Ja Kaari Pelkosen tupsahtaessa kuvaan ajattelin: Noni, puhki kulutettu kolmiodraama, oliks ihan pakko?
Sitten tapahtui jotakin: minä rakastuin. Rakastuin Eppu Nuotion romaaniin, joka aluksi vaikutti yhtä vaatimattomalta kuin päähenkilönsä ulkokuoreltaan, mutta jonka sisimmästä paljastuikin lämmin syvyys. Kirja voitti minut niin kuin vain rakkaus voi voittaa kyynisenkin sielun: se sai kriittiset antennini laskeutumaan, ei katkaissut niitä väkivalloin millään dramaattisella tyrmäyksellä, vaan yksinkertaisesti taittoi ne lempeästi alas.
Mutta minä rakastan sinua on ihan oikea rakkausromaani, ei rakkausromaanin perinteisessä, vaan sen aidossa merkityksessä: se on romaani, jossa rakkaus elää ja hengittää lukijan mukana todellisen Turun kaupungin kaduilla eikä ulkokultaisesti roihua paperinukkehahmojen studiolavasteissa. Tarina on kirjoitettu niin hellästi ihmispoloja rakastaen, niin kauniisti ihmisen vajavaisuutta ja särkyvyyttä kunnioittaen, että esiin piirtyy monivärisen hehkuva kuva tästä universaalista mysteeristä nimeltä rakkaus, siitä, jota niin vaikea on kuvata.
Aluksi vastaan pyristellessäni väkersin mielessäni kipakoita kysymyksiä, joihin kuitenkin kirjalle antauduttuani vastasin seuraavasti:
Ei rakastuminen ensisilmäyksellä asuntonäytössä epäuskottavaa ole, sehän on vain esimerkki elämän arvaamattomuudesta, satunnaisuudesta, josta kaikilla on tavalla tai toisella kokemusta.
Ei Karinin ja Laurin loputon korrektius ja hyvätapaisuuskaan epäuskottavaa ole, tällaisiahan monet ihmiset oikeastikin ovat, useimmat kenties. Kotimainen kirjallisuus on vain perinteisesti totuttanut lukijansa rääväsuisiin, väkivaltaisiin, juoppoihin, moniongelmaisiin ja muihin synkkiin tai muuten vinksahtaneisiin henkilöhahmoihin. Miksi oikeastaan? Mitä vikaa on tavallisissa, mukavissa ihmisissä?
Vaikka Klara ei tajua, ettei äidille kerrota omasta seksielämästä (siis haloo! ei todellakaan muuten kerrota!), ei häntä siitä silti piiskata pidä. Myönnetään, että ensin teki mieli pitää tuolle hölmölle nuorelle neidille kunnon kurinpalautus ja moraalisaarna, mutta ei sitten enää, kun tyttö tuli Uudesta-Seelannista asti hyvästelemään kuolevan isänsä ja näyttämään hellyttävän herkkyytensä lukijalle. Sitten teki vain mieli ottaa Klara syliin ja tunnustaa: Tällaisiahan me ollaan kaikki, ei aina osata, vaikka kuinka osaavaa esitettäisiin.
Eikä kolmiodraama ollutkaan sitä puhki kulutettua lajia, sillä Kaari Pelkonen – niin ärsyttävä kuin hän pitkään olikin – muuttui lopulta vaivihkaa kuin sivulauseessa ihan tavallisen kokonaiseksi ihmiseksi hänkin, tai ainakin tällaiselle tulkinnalle jäi helpottavasti tilaa.
Ainoastaan Karinin ystävät Stina ja Irene jäivät lopussakin hieman ärsyttäviksi, mikä ei luultavasti kuitenkaan johdu siitä, että heidän henkilöhahmonsa oikeasti olisivat epäonnistuneita tai ohuita, vaan kaiketi pikemminkin siitä, että itse vierastan tällaisia kaakattavia ja komeista miehistä kohkaavia ystävätär-tyyppejä. (Voi tietysti olla, että jonkun toisen lukijan mielestä Stina ja Irene eivät ollenkaan kaakata ja kohkaa.)
Vielä pieni huomautus sivulle 189, jossa väitetään, että miehet ja naiset puhuvat eri kieltä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan: Tämä harha on syntynyt siksi, että romanttisissa suhteissa osapuolet ovat useimmiten eri sukupuolta. Oikeasti vaikeus ymmärtää toista ei johdu siitä, että toinen olisi eri sukupuolta, vaan siitä, että toinen on eri ihminen, eikä kahta täysin samalla tavalla ajattelevaa ihmistä ole. Parisuhteessa ollaan niin lähellä toista ja niin kiinni tunteissa, että ymmärtämisen vaikeus tulee vain selvemmin esiin kuin muissa ihmissuhteissa. Se tunne, että toinen puhuu eri kieltä, on aivan yhtä tuttu myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa. Onneksi lohtunamme on maailman paras tulkki: hyvä kirjallisuus, joka auttaa ymmärtämään toista ihmistä, ja samalla itseäkin. Jos ei meillä kirjoja olisi, olisimme kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
Näin kävi: Eppu Nuotion romaani rakasti minut ylistämään itseään.
Kuinka ihanasti sanottu: “Kirja voitti minut niin kuin vain rakkaus voi voittaa kyynisenkin sielun: se sai kriittiset antennini laskeutumaan, ei katkaissut niitä väkivalloin millään dramaattisella tyrmäyksellä, vaan yksinkertaisesti taittoi ne lempeästi alas.”
Kiitos Tiina upeasta tekstistä! Minä muuten tykkäsin kannesta ja se sopi musta hyvin tähän kirjaan. Oli kiinnostavaa kuulla, mitä mielessäsi liikkui ja kuinka käsityksesi muuttuivat ennen lukemista, lukiessa ja loppusivuilla!
Tosirakkaus on vaivaannuttavaa. Nimittäin rakkauden ulkopuolisen mielestä. Rakkaudesta puhuminen menee helposti imelyyttä ja siirappia valuvaksi sokerikakuksi, että sen makeasta ikeestä pyrkisi mieluiten pakoon. En välitä lukea perinteisiä, viihteellisiä rakkausromaaneja, sillä ne tarjoavat harvoin persoonallisia ratkaisuja, näkökulmia tai tunteita. En siedä asetelmaa, jossa naisesta tulee rakastuessaan ääliö, ja ääliömäisen rakkauden kohteena on linjakas perusheteromies, joka uhkuu voimaa ja komeutta yhden kylän verran. Elämä ei ole täydellisyyttä. Harvoin rakkauskaan. Miksi kirjallisuuden pitäisi olla?
Miten kirjoittaa rakkaudesta niin, että sitä kestää kolmensadan sivun verran? Kysykää Eppu Nuotiolta. Tai lukekaa itse: Mutta minä rakastan sinua on löytänyt tavan leipoa perinteisestä tarinasta hieman uudenlaisella muotilla ja ainesosilla raikkaan kakun. Ei ainoastaan siksi, että päähenkilöt ovat kunnolla keski-ikäisiä. Eppu Nuotion tapa kirjoittaa on ehdottoman kypsä, syvä ja lämmin. Mutta minä rakastan sinua on suomalainen sisko Lena Anderssonin Omavaltaiselle menettelylle, mutta siinä missä Anderssonin maailma ärsytti ja vieraannutti, Nuotio piirtää todentuntuisen rakkaudenmaiseman ja vieläpä Turkuun. (Ja minä rakastan Turkua!) Päähenkilöt insinööri Lauri ja opettaja Karin ovat hieman estyneitä rakkaudessaan, vinoja ja ehdottomasti epätäydellisiä, mutta mitä siitä, jos tarinaa kuljetetaan virkkeillä kuten:
“Ihmisessä kauneinta on hänen tapansa kuunnella, siihen tulokseen minä olen tullut avioeroni jälkeen. Kuuntelemisen hetkellä ihminen ei esitä mitään, vaan paljastuu sellaisena kuin on. Kaikki ulkoinen on vain savea, jota aika, perimä ja koettelemukset muovaavat. Hiukset harvenevat, rypyt syvenevät, vatsa kasvaa, iho muuttuu metrokartastoksi.” (s. 13)
“Kaupunki heiluttaa kesähamettaan, se räpsyttää ripsiään ja hymyilee niin, että hampaat näkyvät. On epätodellisen kaunis kesäilta. Aurinko uskottelee kaiken olevan hyvin. Se huijaa ulkona istuvat ihmiset uskomaan, että vain elämä on tässä. Kuolemakin on, vaikka he eivät sitä tiedäkään, kuolemakin on tässä. Sekin viettää kesäiltaa tässä kaupungissa.” (s. 233)
Nuotion romaanissa ei sinänsä ole mitään uutta; kaikki on rakkauden rintamalla jo nähty. On sattumalta kohtaavat mies ja nainen, lähentyminen, kolmas osapuoli, väärinymmärrystä ja erkaantuminen, vaikeus lähestyä uudelleen. On silmiä avaavaa kuolemaa ja menettämistä, jotta rakkaudelle syntyy viimein tilaa kasvaa täyteen mittaansa.
Mitä uutta Nuotio meille sitten kertoo? Hänen tarinansa yrittää näpäyttää meidät ymmärtämään, ettemme voi ajatella kuten Karin kirjan alussa ”Että joku rakastuisi minuun, ei kukaan olisi ikinä alkanut edes arvailemaan. Minä kun en ole niitä naisia, joihin rakastutaan” (s. 7). Rakkautta on kaikille. Niin nuorille kuin vanhoille, hoikille kuin lihaville, viisaille ja typerille, ujoille ja avoimille, rikkinäisille ja ehjille. Rakkauden vastaanottaminen vaatii kuitenkin tietynlaista itsetuntemusta ja eheyttä, mielen avointa paikkaa, johon rakkaus saa asettua ja alkaa muovata pesäänsä. Rakkautta on, mutta sen tunnistaminen ja vastaanottaminen vaatii vahvuutta ja totta kai rohkeutta. Kaunein ei aina saa sitä mitä haluaa.
Eppu Nuotion kolmiosainen Peiton paikalla alkanut Varkaus-sarja teki minusta aikoinaan Nuotio-fanin. Onkin kiva lukea samaiselta kirjailijalta vakavalla otteella kirjoitettua sinänsä kepeää aihetta. Pääparin rakkaustarinaa on ryyditetty laajemmalla perhekuvauksella. Menneisyys ja henkilöiden aikaisemmin tekemät valinnat sekä kiintymys omia sukujuuria kohtaan laventaa tarinaa ja antaa sille miellyttäviä sivupolkuja. Pelkästä kahden aikuisen kohtaamisesta ja rakastumisesta lukeminen olisi ollut varsin yksitasoista, ja kirjallisuuden lakien mukaisesti hyvä tarina tarvitsee aina kliimaksin tai pari säilyttääkseen tenhonsa.
Eppu Nuotion uusinta voin suositella kaikille – tai siis naisille. Sillä kyllä: se on naisen kirja naisille. Vaikka siis lukisit mieluiten dekkareita, nappaa tästä pikku makea jälkkäri. Jos taas suosit raskaita klassikoita, venytä repertuaariasi kevyempään suuntaan juuri tällä romaanilla. Jos taas luet pelkkää viihdettä, tässä on sopivasti ja fiksusti sitäkin. Jokaiselle jotakin on ehkä latteuksista lattein, kun puhutaan hyvästä kirjallisuudesta, mutta mielestäni on aikamoinen taito kirjoittaa vielä 2000-luvulla uskottava rakkaustarina. Kun minä ainakin olen jo vanha kettu, enkä kaikkea niele. Tämä meni ihan heittämällä. <3
Hyvä, vanha kettu Tanja, että löysit rakkaustarinan, josta pidit! Rakkautta on kaikille, juuri niin, ja tämä kirja auttaa uskomaan siihen <3 Tykkäsin kovasti Turusta ja Nuotion lempeästä äänestä! Kiitos mahtavasta arviosta jälleen kerran!
Lyhyt arvio: Vaikka aihepiirinä rakaus onkin teema jota on käsitelty jo tuhansia vuosia, on Eppu Nuotio silti onnistunut “Mutta minä rakastan sinua” teoksessaan pukemaan vanhan aiheen kiintoisaan asuun. Aihepiiristään huolimatta teos ei ole kliseinen eikä sorru hattaran makuisissa pilvilinnoissa elämisen ihannointiin, vaan se kuvaa viihdyttävällä tavalla rakkauden eri muotojen ilmentymiä inhimillisellä otteella.
Pidempi arvio: Taiteessa rakkaus on aina hyvä ja toimiva teema, sillä se on yleismaailmallisesti koettu asia jota luultavasti lähes jokainen elävä olento kokee tai on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä kokenut. Aihepiiri tarjoaa siis mitä otollisimman maaperän tarinoille, joihin on lähes jokaisen mahdollista samaistua ja sitä kautta muodostaa tunneside taiteiljan hengentuotokseen. Ilahduttavana puolena ”Mutta minä rakastan sinua” -teoksessa oli kuitenkin enemmän aidon elämän tuntua kuin useissa muissa lukemissani rakkaudesta kerrotuissa tarinoissa.
Nuotion tapa kuvata tunteita ihastumisen aikana, jännitystä ja odottamista, iloa ja riemua, pelkoa ja pettymystä antavat realistisen tuntuisen käsityksen tunneskaalasta joita ihminen käy lävitse tavattuaan sellaisen ihmisen joka saa maailman näyttämään kauniimmalta kuin ennen.
Pidin myös siitä, että rakkautta ja sen eri ilmenemismuotoja tuotiin esiin tavallista monitahoisemmin. Siinä ei jääty kuvaamaan ainoastaan miehen ja naisen välistä rakkaussuhdetta, vaan mukana oli myös ystävien välistä rakkautta, kuvausta äidin ja tyttären väleistä, tyttären ja miesystävänsä väleistä jne. Tarina avasi myös aidon tuntuisesti lähelle päästämisen pelkoa.
Mukaan oli saatu tuotua myös rakastumisen muille raadollista puolta – tässä tapauksessa Lauriin pidemmän aikaa salaa rakastunut Kaari saa havaita kaikki haaveensa yhteisestä tulevaisuudesta Laurin kanssa turhiksi. Hahmoista Kaarin kuvaus oli omaan makuuni kiehtovin, sillä siinä kiteytyi ihmisyyden kuvaus lyhyesti ja ytimekkäästi. Kaarin vaikuttaa ihastuttavalta, kaikin puolin mukavalta naiselta josta ei löydy mitään erityistä syytä olla pitämättä, päinvastoin. Kuitenkin kun hänen pidemmän aikaa rakentamansa haavekuva romahtaa, hän toimii rationaalisesti ajatellen täysin järjettömillä tavoilla, mutta inhimillisesti täysin ymmärrettävällä tavalla. Inhimillisyys ei useinkaan ole alisteinen järjen äänelle.
Yleisesti ottaen henkilöhahmojen kuvaus oli kirjan pituuteen ja sujuvuuteen nähden hyvin mitoitettua. Henkilöistä kerrottiin tarpeeksi jotta mielikuvissaan pystyi vetämään raamit jonka sisälle hahmo asettuu, mutta ei kuitenkaan jätetty tilaa liian paljoa jotta hahmoista olisi jäänyt täysin persoonaton mielikuva.
Itselleni Karinista muodostui alkuvaiheessa sangen stereotyyppinen kuva hieman snobista taidenäyttelyissä ja oopperoissa kiertävästä punaviiniä pikkusormi pystyssä litkivästä eronneesta rouvasta, opettajasta joka haluaisi elää ja tuntea elävänsä, mutta ei kuitenkaan uskalla myöntää sitä itselleen tai muille. Kuitenkin hahmon sielunmaiseman auettua muodostui hänestäkin kuivan kuoren alta inhimillinen olento täynnä inhimillisiä tunteita.
Kiitosta kirjalle täytyy antaa myös sen kielellisestä tyylistään. Pidin tekstissä sen kuvailevuudesta ja monipuolisuudesta.
Loppupäätelmänä ”Mutta minä rakastan sinua” on hyvä ja kiintoisa teos. Vaikka sen teksti onkin mukavan monipuolista ja kuvailevaa, se silti säilyttää helpon luettavuutensa ja pitää romaanin siten lukijalleen viihdyttävänä. Kirjassa nähdään rakkauden eri muotoja sekä niihin kuuluvia iloja ja suruja sortumatta kuitenkaan kliseisyyteen ja draamailuun. Henkilöhahmot ovat tarpeeksi löyhästi kuvattuja jotta lukijan mielikuvitukselle jää liikkumatilaa, mutta kuitenkin tarpeeksi tiiviisti kuvattuja joten hahmot eivät jää täysin sieluttomiksi. Myös kirjassa käyty Laurin ja Kaarin keskustelu romanttisesta paikasta laittoi myös itseni pohtimaan sitä, mikä on mielestäni romanttinen paikka ja miksi. Se että teos herätti itsenikin ajattelemaan jotain niinkin laajaa asiaa on saavutus johon moni kirja ei ole pystynyt.
Kiitos hienosta arviosta, Aleksi! Minäkin jäin miettimään sitä, kuinka paljon erilaista rakkautta on olemassa ja kuinka monenlaista romanttinenkin rakkaus voi olla! Tämä oli todellakin kirja rakkaudesta!
“Miten tyhjä voi maailma olla. Miten kylmä yö ja miten kaukana kesän lämpö. Miten yksin voi ihminen olla, miten vailla toista ontto. Tappavan hitaina öisen tunnin kaikki minuutit, värähdellen, vapisevina liikkuvat hetket.”
Mitä tapahtuu, kun kaksi keski-ikäistä kohtaavat toisensa sattumalta asuntonäytössä, jonne kumpikin on mielijohteesta päätynyt? Ilmassa on rakkauden merkkejä, koko kevääseen kurkottava Turku tuntuu olevan enteitä täynnä. Sekä viisikymppinen historianopettaja Karin Kiurukorpi että niin ikään keski-ikäinen insinööri Lauri Eriksson tuntevat vetoa toisiaan kohti. Mutta millaiset onnistumismahdollisuudet on rakkaudella, jota uhkaa lempiväisten epävarmuuden lisäksi Laurille sydämensä menettänyt, aina niin täydellinen ja nuori Kaari Pelkonen?
Eppu Nuotio on minulle tuttu hurmaavasta Kingi-lastenromaanisarjastaan ja muusta lastenkirjatuotannostaan. Olen toki pannut merkille kirjailijan muutakin tuotantoa, kuten dekkarisarjan, mutta vasta tuore Mutta minä rakastan sinua -romaani tutustutti minut Nuotion aikuisille kirjoittamaan kaunoon. Ihan hyvä niin.
Mutta minä rakastan sinua on mainio romaani. Kuvittelin saaneeni luettavakseni suloisen ja lämpimän huumorin sävyttämän kirjan keski-ikäisten rakastumisesta, mutta sainkin kyllä melko suloisen, mutta tunnelmaltaan haikean romaanin. Haikeus ei tarkoita sitä, etteikö kirja toisi lukijoilleen hyvää mieltä, kyllä se tuo.
Eppu Nuotio yhdistää onnistuneesti viihteelliset rakkausromaanit hyväsydämiseen ja realistiseenkin keskiluokan arkikuvaukseen. Hän kirjoittaa moniäänisesti: romaanissa on mukana jopa ripaus suosikkikirjailijani Carol Shieldsin Rakkauden tasavallan henkeä ainakin siinä, että kaikkea kuvataan niin minä-kertoja Karinin kuin Laurinkin näkökulmasta — oman äänensä saa myös mustasukkaisuudessa rypevä Kaari — sekä siinä, että keski-ikäisten tavat, eleet ja pienetkin yksityiskohdat ovat merkityksellisiä: musiikki, tee, aamupuuro, kasvojen uurteet, kevään ensimmäiset kukkaset ja ostoskori. Musiikilla on kirjassa suuri roolinsa ja kirjassa soiva musiikki on listattu romaanin loppuun, mikä on hauska ja lukijoita palveleva idea.
Nuotion romaani on moniääninen. Kaikkitietävä kertoja pohtii rakkauden merkitystä, kujeilee, suree ja kuljettaa tarinaa tavalla, joka tuo mieleen Sinulle on postia- tyyliset elokuvat. Tiedättehän sellaiset lempeät aikuisyleisön filmit, jotka ovat helppoja, tunteikkaita ja jotka on parasta katsoa suklaalevyn tai nenäliinapaketin kanssa. Paikoin ollaan niillä rajoilla, milloin suloisenkirpeä muuttuu imeläksi ja olisin hyvinkin voinut hieman ärsyyntyä. Pientä kliseisyyttäkin huomasin, mutta katson sen kuuluvan lajityyppiin. Nyt sairauslomalla kirjaa lukiessani koin, että tässä kirjallisessa kupillisessa kaakaota liikaa sokeria on niin pieni hippunen, ettei se haittaa, vaan tulee tarpeeseen.
Mutta minä rakastan sinua sulatti lopulta myös minun sydämeni. Se on sellaista välipalakirjallisuutta, joka ruokkii talven väsyttämää sielua ja saa uskomaan arjen ihmeisiin.
Kiitos, Katja! Osuva tuo elokuvavertaus. Minä erottelen aina mielessäni hyvät romanttiset elokuvat (älykkäät,aidot ja lämpimät) ja huonot romanttiset elokuvat (höpöä, mustavalkoisuutta ja sekoilua) ja rakastan edellisiä, jollainen tämä kirja ehdottomasti olisi.
MUTTA MINÄ RAKASTAN SINUA, SENKIN HÖMPPÄKANTINEN KIRJA!
Aluksi minua pelotti tarttua Eppu Nuotion romaaniin Mutta minä rakastan sinua. Unelmahöttöinen kansi, hömppä nimi ja kirjaston viihdeluokitus viittasivat epäilyttävästi hepsankeikkaisen heteronormatiiviseen love storyyn. Toisaalta kirjailijan nimi ja aiemmin lukemani upea Peiton paikka saivat toivomaan, että kansi ja luokitus olisivat vain hämäystä tai lipsahdus. Ja sellaiseksihan ne sitten osoittautuivatkin, ainakin minun lukulasieni läpi katsottuna.
Lähdin lukemaan kirjaa kriittiset antennit pystyssä, mahdollisia kliseitä, harlekiinimaisuuksia ja latteuksia kytäten. Haa! ajattelin seuratessani Karinin ja Laurin ensikohtaamista, nytpä saan teidät kiinni siitä, että mukamas rakastutte ensisilmäyksellä! Eihän kukaan noin vain voi toisesta kiinnostua, kävelylenkin varrelle sattuneella asuntonäytöllä! Ja Kaari Pelkosen tupsahtaessa kuvaan ajattelin: Noni, puhki kulutettu kolmiodraama, oliks ihan pakko?
Sitten tapahtui jotakin: minä rakastuin. Rakastuin Eppu Nuotion romaaniin, joka aluksi vaikutti yhtä vaatimattomalta kuin päähenkilönsä ulkokuoreltaan, mutta jonka sisimmästä paljastuikin lämmin syvyys. Kirja voitti minut niin kuin vain rakkaus voi voittaa kyynisenkin sielun: se sai kriittiset antennini laskeutumaan, ei katkaissut niitä väkivalloin millään dramaattisella tyrmäyksellä, vaan yksinkertaisesti taittoi ne lempeästi alas.
Mutta minä rakastan sinua on ihan oikea rakkausromaani, ei rakkausromaanin perinteisessä, vaan sen aidossa merkityksessä: se on romaani, jossa rakkaus elää ja hengittää lukijan mukana todellisen Turun kaupungin kaduilla eikä ulkokultaisesti roihua paperinukkehahmojen studiolavasteissa. Tarina on kirjoitettu niin hellästi ihmispoloja rakastaen, niin kauniisti ihmisen vajavaisuutta ja särkyvyyttä kunnioittaen, että esiin piirtyy monivärisen hehkuva kuva tästä universaalista mysteeristä nimeltä rakkaus, siitä, jota niin vaikea on kuvata.
Aluksi vastaan pyristellessäni väkersin mielessäni kipakoita kysymyksiä, joihin kuitenkin kirjalle antauduttuani vastasin seuraavasti:
Ei rakastuminen ensisilmäyksellä asuntonäytössä epäuskottavaa ole, sehän on vain esimerkki elämän arvaamattomuudesta, satunnaisuudesta, josta kaikilla on tavalla tai toisella kokemusta.
Ei Karinin ja Laurin loputon korrektius ja hyvätapaisuuskaan epäuskottavaa ole, tällaisiahan monet ihmiset oikeastikin ovat, useimmat kenties. Kotimainen kirjallisuus on vain perinteisesti totuttanut lukijansa rääväsuisiin, väkivaltaisiin, juoppoihin, moniongelmaisiin ja muihin synkkiin tai muuten vinksahtaneisiin henkilöhahmoihin. Miksi oikeastaan? Mitä vikaa on tavallisissa, mukavissa ihmisissä?
Vaikka Klara ei tajua, ettei äidille kerrota omasta seksielämästä (siis haloo! ei todellakaan muuten kerrota!), ei häntä siitä silti piiskata pidä. Myönnetään, että ensin teki mieli pitää tuolle hölmölle nuorelle neidille kunnon kurinpalautus ja moraalisaarna, mutta ei sitten enää, kun tyttö tuli Uudesta-Seelannista asti hyvästelemään kuolevan isänsä ja näyttämään hellyttävän herkkyytensä lukijalle. Sitten teki vain mieli ottaa Klara syliin ja tunnustaa: Tällaisiahan me ollaan kaikki, ei aina osata, vaikka kuinka osaavaa esitettäisiin.
Eikä kolmiodraama ollutkaan sitä puhki kulutettua lajia, sillä Kaari Pelkonen – niin ärsyttävä kuin hän pitkään olikin – muuttui lopulta vaivihkaa kuin sivulauseessa ihan tavallisen kokonaiseksi ihmiseksi hänkin, tai ainakin tällaiselle tulkinnalle jäi helpottavasti tilaa.
Ainoastaan Karinin ystävät Stina ja Irene jäivät lopussakin hieman ärsyttäviksi, mikä ei luultavasti kuitenkaan johdu siitä, että heidän henkilöhahmonsa oikeasti olisivat epäonnistuneita tai ohuita, vaan kaiketi pikemminkin siitä, että itse vierastan tällaisia kaakattavia ja komeista miehistä kohkaavia ystävätär-tyyppejä. (Voi tietysti olla, että jonkun toisen lukijan mielestä Stina ja Irene eivät ollenkaan kaakata ja kohkaa.)
Vielä pieni huomautus sivulle 189, jossa väitetään, että miehet ja naiset puhuvat eri kieltä eivätkä siksi ymmärrä toisiaan: Tämä harha on syntynyt siksi, että romanttisissa suhteissa osapuolet ovat useimmiten eri sukupuolta. Oikeasti vaikeus ymmärtää toista ei johdu siitä, että toinen olisi eri sukupuolta, vaan siitä, että toinen on eri ihminen, eikä kahta täysin samalla tavalla ajattelevaa ihmistä ole. Parisuhteessa ollaan niin lähellä toista ja niin kiinni tunteissa, että ymmärtämisen vaikeus tulee vain selvemmin esiin kuin muissa ihmissuhteissa. Se tunne, että toinen puhuu eri kieltä, on aivan yhtä tuttu myös samaa sukupuolta olevien parisuhteissa. Onneksi lohtunamme on maailman paras tulkki: hyvä kirjallisuus, joka auttaa ymmärtämään toista ihmistä, ja samalla itseäkin. Jos ei meillä kirjoja olisi, olisimme kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
Näin kävi: Eppu Nuotion romaani rakasti minut ylistämään itseään.
Kuinka ihanasti sanottu: “Kirja voitti minut niin kuin vain rakkaus voi voittaa kyynisenkin sielun: se sai kriittiset antennini laskeutumaan, ei katkaissut niitä väkivalloin millään dramaattisella tyrmäyksellä, vaan yksinkertaisesti taittoi ne lempeästi alas.”
Kiitos Tiina upeasta tekstistä! Minä muuten tykkäsin kannesta ja se sopi musta hyvin tähän kirjaan. Oli kiinnostavaa kuulla, mitä mielessäsi liikkui ja kuinka käsityksesi muuttuivat ennen lukemista, lukiessa ja loppusivuilla!
Tosirakkaus on vaivaannuttavaa. Nimittäin rakkauden ulkopuolisen mielestä. Rakkaudesta puhuminen menee helposti imelyyttä ja siirappia valuvaksi sokerikakuksi, että sen makeasta ikeestä pyrkisi mieluiten pakoon. En välitä lukea perinteisiä, viihteellisiä rakkausromaaneja, sillä ne tarjoavat harvoin persoonallisia ratkaisuja, näkökulmia tai tunteita. En siedä asetelmaa, jossa naisesta tulee rakastuessaan ääliö, ja ääliömäisen rakkauden kohteena on linjakas perusheteromies, joka uhkuu voimaa ja komeutta yhden kylän verran. Elämä ei ole täydellisyyttä. Harvoin rakkauskaan. Miksi kirjallisuuden pitäisi olla?
Miten kirjoittaa rakkaudesta niin, että sitä kestää kolmensadan sivun verran? Kysykää Eppu Nuotiolta. Tai lukekaa itse: Mutta minä rakastan sinua on löytänyt tavan leipoa perinteisestä tarinasta hieman uudenlaisella muotilla ja ainesosilla raikkaan kakun. Ei ainoastaan siksi, että päähenkilöt ovat kunnolla keski-ikäisiä. Eppu Nuotion tapa kirjoittaa on ehdottoman kypsä, syvä ja lämmin. Mutta minä rakastan sinua on suomalainen sisko Lena Anderssonin Omavaltaiselle menettelylle, mutta siinä missä Anderssonin maailma ärsytti ja vieraannutti, Nuotio piirtää todentuntuisen rakkaudenmaiseman ja vieläpä Turkuun. (Ja minä rakastan Turkua!) Päähenkilöt insinööri Lauri ja opettaja Karin ovat hieman estyneitä rakkaudessaan, vinoja ja ehdottomasti epätäydellisiä, mutta mitä siitä, jos tarinaa kuljetetaan virkkeillä kuten:
“Ihmisessä kauneinta on hänen tapansa kuunnella, siihen tulokseen minä olen tullut avioeroni jälkeen. Kuuntelemisen hetkellä ihminen ei esitä mitään, vaan paljastuu sellaisena kuin on. Kaikki ulkoinen on vain savea, jota aika, perimä ja koettelemukset muovaavat. Hiukset harvenevat, rypyt syvenevät, vatsa kasvaa, iho muuttuu metrokartastoksi.” (s. 13)
“Kaupunki heiluttaa kesähamettaan, se räpsyttää ripsiään ja hymyilee niin, että hampaat näkyvät. On epätodellisen kaunis kesäilta. Aurinko uskottelee kaiken olevan hyvin. Se huijaa ulkona istuvat ihmiset uskomaan, että vain elämä on tässä. Kuolemakin on, vaikka he eivät sitä tiedäkään, kuolemakin on tässä. Sekin viettää kesäiltaa tässä kaupungissa.” (s. 233)
Nuotion romaanissa ei sinänsä ole mitään uutta; kaikki on rakkauden rintamalla jo nähty. On sattumalta kohtaavat mies ja nainen, lähentyminen, kolmas osapuoli, väärinymmärrystä ja erkaantuminen, vaikeus lähestyä uudelleen. On silmiä avaavaa kuolemaa ja menettämistä, jotta rakkaudelle syntyy viimein tilaa kasvaa täyteen mittaansa.
Mitä uutta Nuotio meille sitten kertoo? Hänen tarinansa yrittää näpäyttää meidät ymmärtämään, ettemme voi ajatella kuten Karin kirjan alussa ”Että joku rakastuisi minuun, ei kukaan olisi ikinä alkanut edes arvailemaan. Minä kun en ole niitä naisia, joihin rakastutaan” (s. 7). Rakkautta on kaikille. Niin nuorille kuin vanhoille, hoikille kuin lihaville, viisaille ja typerille, ujoille ja avoimille, rikkinäisille ja ehjille. Rakkauden vastaanottaminen vaatii kuitenkin tietynlaista itsetuntemusta ja eheyttä, mielen avointa paikkaa, johon rakkaus saa asettua ja alkaa muovata pesäänsä. Rakkautta on, mutta sen tunnistaminen ja vastaanottaminen vaatii vahvuutta ja totta kai rohkeutta. Kaunein ei aina saa sitä mitä haluaa.
Eppu Nuotion kolmiosainen Peiton paikalla alkanut Varkaus-sarja teki minusta aikoinaan Nuotio-fanin. Onkin kiva lukea samaiselta kirjailijalta vakavalla otteella kirjoitettua sinänsä kepeää aihetta. Pääparin rakkaustarinaa on ryyditetty laajemmalla perhekuvauksella. Menneisyys ja henkilöiden aikaisemmin tekemät valinnat sekä kiintymys omia sukujuuria kohtaan laventaa tarinaa ja antaa sille miellyttäviä sivupolkuja. Pelkästä kahden aikuisen kohtaamisesta ja rakastumisesta lukeminen olisi ollut varsin yksitasoista, ja kirjallisuuden lakien mukaisesti hyvä tarina tarvitsee aina kliimaksin tai pari säilyttääkseen tenhonsa.
Eppu Nuotion uusinta voin suositella kaikille – tai siis naisille. Sillä kyllä: se on naisen kirja naisille. Vaikka siis lukisit mieluiten dekkareita, nappaa tästä pikku makea jälkkäri. Jos taas suosit raskaita klassikoita, venytä repertuaariasi kevyempään suuntaan juuri tällä romaanilla. Jos taas luet pelkkää viihdettä, tässä on sopivasti ja fiksusti sitäkin. Jokaiselle jotakin on ehkä latteuksista lattein, kun puhutaan hyvästä kirjallisuudesta, mutta mielestäni on aikamoinen taito kirjoittaa vielä 2000-luvulla uskottava rakkaustarina. Kun minä ainakin olen jo vanha kettu, enkä kaikkea niele. Tämä meni ihan heittämällä. <3
Hyvä, vanha kettu Tanja, että löysit rakkaustarinan, josta pidit! Rakkautta on kaikille, juuri niin, ja tämä kirja auttaa uskomaan siihen <3 Tykkäsin kovasti Turusta ja Nuotion lempeästä äänestä! Kiitos mahtavasta arviosta jälleen kerran!
Lyhyt arvio: Vaikka aihepiirinä rakaus onkin teema jota on käsitelty jo tuhansia vuosia, on Eppu Nuotio silti onnistunut “Mutta minä rakastan sinua” teoksessaan pukemaan vanhan aiheen kiintoisaan asuun. Aihepiiristään huolimatta teos ei ole kliseinen eikä sorru hattaran makuisissa pilvilinnoissa elämisen ihannointiin, vaan se kuvaa viihdyttävällä tavalla rakkauden eri muotojen ilmentymiä inhimillisellä otteella.
Pidempi arvio: Taiteessa rakkaus on aina hyvä ja toimiva teema, sillä se on yleismaailmallisesti koettu asia jota luultavasti lähes jokainen elävä olento kokee tai on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä kokenut. Aihepiiri tarjoaa siis mitä otollisimman maaperän tarinoille, joihin on lähes jokaisen mahdollista samaistua ja sitä kautta muodostaa tunneside taiteiljan hengentuotokseen. Ilahduttavana puolena ”Mutta minä rakastan sinua” -teoksessa oli kuitenkin enemmän aidon elämän tuntua kuin useissa muissa lukemissani rakkaudesta kerrotuissa tarinoissa.
Nuotion tapa kuvata tunteita ihastumisen aikana, jännitystä ja odottamista, iloa ja riemua, pelkoa ja pettymystä antavat realistisen tuntuisen käsityksen tunneskaalasta joita ihminen käy lävitse tavattuaan sellaisen ihmisen joka saa maailman näyttämään kauniimmalta kuin ennen.
Pidin myös siitä, että rakkautta ja sen eri ilmenemismuotoja tuotiin esiin tavallista monitahoisemmin. Siinä ei jääty kuvaamaan ainoastaan miehen ja naisen välistä rakkaussuhdetta, vaan mukana oli myös ystävien välistä rakkautta, kuvausta äidin ja tyttären väleistä, tyttären ja miesystävänsä väleistä jne. Tarina avasi myös aidon tuntuisesti lähelle päästämisen pelkoa.
Mukaan oli saatu tuotua myös rakastumisen muille raadollista puolta – tässä tapauksessa Lauriin pidemmän aikaa salaa rakastunut Kaari saa havaita kaikki haaveensa yhteisestä tulevaisuudesta Laurin kanssa turhiksi. Hahmoista Kaarin kuvaus oli omaan makuuni kiehtovin, sillä siinä kiteytyi ihmisyyden kuvaus lyhyesti ja ytimekkäästi. Kaarin vaikuttaa ihastuttavalta, kaikin puolin mukavalta naiselta josta ei löydy mitään erityistä syytä olla pitämättä, päinvastoin. Kuitenkin kun hänen pidemmän aikaa rakentamansa haavekuva romahtaa, hän toimii rationaalisesti ajatellen täysin järjettömillä tavoilla, mutta inhimillisesti täysin ymmärrettävällä tavalla. Inhimillisyys ei useinkaan ole alisteinen järjen äänelle.
Yleisesti ottaen henkilöhahmojen kuvaus oli kirjan pituuteen ja sujuvuuteen nähden hyvin mitoitettua. Henkilöistä kerrottiin tarpeeksi jotta mielikuvissaan pystyi vetämään raamit jonka sisälle hahmo asettuu, mutta ei kuitenkaan jätetty tilaa liian paljoa jotta hahmoista olisi jäänyt täysin persoonaton mielikuva.
Itselleni Karinista muodostui alkuvaiheessa sangen stereotyyppinen kuva hieman snobista taidenäyttelyissä ja oopperoissa kiertävästä punaviiniä pikkusormi pystyssä litkivästä eronneesta rouvasta, opettajasta joka haluaisi elää ja tuntea elävänsä, mutta ei kuitenkaan uskalla myöntää sitä itselleen tai muille. Kuitenkin hahmon sielunmaiseman auettua muodostui hänestäkin kuivan kuoren alta inhimillinen olento täynnä inhimillisiä tunteita.
Kiitosta kirjalle täytyy antaa myös sen kielellisestä tyylistään. Pidin tekstissä sen kuvailevuudesta ja monipuolisuudesta.
Loppupäätelmänä ”Mutta minä rakastan sinua” on hyvä ja kiintoisa teos. Vaikka sen teksti onkin mukavan monipuolista ja kuvailevaa, se silti säilyttää helpon luettavuutensa ja pitää romaanin siten lukijalleen viihdyttävänä. Kirjassa nähdään rakkauden eri muotoja sekä niihin kuuluvia iloja ja suruja sortumatta kuitenkaan kliseisyyteen ja draamailuun. Henkilöhahmot ovat tarpeeksi löyhästi kuvattuja jotta lukijan mielikuvitukselle jää liikkumatilaa, mutta kuitenkin tarpeeksi tiiviisti kuvattuja joten hahmot eivät jää täysin sieluttomiksi. Myös kirjassa käyty Laurin ja Kaarin keskustelu romanttisesta paikasta laittoi myös itseni pohtimaan sitä, mikä on mielestäni romanttinen paikka ja miksi. Se että teos herätti itsenikin ajattelemaan jotain niinkin laajaa asiaa on saavutus johon moni kirja ei ole pystynyt.
Kiitos hienosta arviosta, Aleksi! Minäkin jäin miettimään sitä, kuinka paljon erilaista rakkautta on olemassa ja kuinka monenlaista romanttinenkin rakkaus voi olla! Tämä oli todellakin kirja rakkaudesta!
“Miten tyhjä voi maailma olla. Miten kylmä yö ja miten kaukana kesän lämpö. Miten yksin voi ihminen olla, miten vailla toista ontto. Tappavan hitaina öisen tunnin kaikki minuutit, värähdellen, vapisevina liikkuvat hetket.”
Mitä tapahtuu, kun kaksi keski-ikäistä kohtaavat toisensa sattumalta asuntonäytössä, jonne kumpikin on mielijohteesta päätynyt? Ilmassa on rakkauden merkkejä, koko kevääseen kurkottava Turku tuntuu olevan enteitä täynnä. Sekä viisikymppinen historianopettaja Karin Kiurukorpi että niin ikään keski-ikäinen insinööri Lauri Eriksson tuntevat vetoa toisiaan kohti. Mutta millaiset onnistumismahdollisuudet on rakkaudella, jota uhkaa lempiväisten epävarmuuden lisäksi Laurille sydämensä menettänyt, aina niin täydellinen ja nuori Kaari Pelkonen?
Eppu Nuotio on minulle tuttu hurmaavasta Kingi-lastenromaanisarjastaan ja muusta lastenkirjatuotannostaan. Olen toki pannut merkille kirjailijan muutakin tuotantoa, kuten dekkarisarjan, mutta vasta tuore Mutta minä rakastan sinua -romaani tutustutti minut Nuotion aikuisille kirjoittamaan kaunoon. Ihan hyvä niin.
Mutta minä rakastan sinua on mainio romaani. Kuvittelin saaneeni luettavakseni suloisen ja lämpimän huumorin sävyttämän kirjan keski-ikäisten rakastumisesta, mutta sainkin kyllä melko suloisen, mutta tunnelmaltaan haikean romaanin. Haikeus ei tarkoita sitä, etteikö kirja toisi lukijoilleen hyvää mieltä, kyllä se tuo.
Eppu Nuotio yhdistää onnistuneesti viihteelliset rakkausromaanit hyväsydämiseen ja realistiseenkin keskiluokan arkikuvaukseen. Hän kirjoittaa moniäänisesti: romaanissa on mukana jopa ripaus suosikkikirjailijani Carol Shieldsin Rakkauden tasavallan henkeä ainakin siinä, että kaikkea kuvataan niin minä-kertoja Karinin kuin Laurinkin näkökulmasta — oman äänensä saa myös mustasukkaisuudessa rypevä Kaari — sekä siinä, että keski-ikäisten tavat, eleet ja pienetkin yksityiskohdat ovat merkityksellisiä: musiikki, tee, aamupuuro, kasvojen uurteet, kevään ensimmäiset kukkaset ja ostoskori. Musiikilla on kirjassa suuri roolinsa ja kirjassa soiva musiikki on listattu romaanin loppuun, mikä on hauska ja lukijoita palveleva idea.
Nuotion romaani on moniääninen. Kaikkitietävä kertoja pohtii rakkauden merkitystä, kujeilee, suree ja kuljettaa tarinaa tavalla, joka tuo mieleen Sinulle on postia- tyyliset elokuvat. Tiedättehän sellaiset lempeät aikuisyleisön filmit, jotka ovat helppoja, tunteikkaita ja jotka on parasta katsoa suklaalevyn tai nenäliinapaketin kanssa. Paikoin ollaan niillä rajoilla, milloin suloisenkirpeä muuttuu imeläksi ja olisin hyvinkin voinut hieman ärsyyntyä. Pientä kliseisyyttäkin huomasin, mutta katson sen kuuluvan lajityyppiin. Nyt sairauslomalla kirjaa lukiessani koin, että tässä kirjallisessa kupillisessa kaakaota liikaa sokeria on niin pieni hippunen, ettei se haittaa, vaan tulee tarpeeseen.
Mutta minä rakastan sinua sulatti lopulta myös minun sydämeni. Se on sellaista välipalakirjallisuutta, joka ruokkii talven väsyttämää sielua ja saa uskomaan arjen ihmeisiin.
Ihanasti sanottu, Katja! Niin totta tuo viimeinen virkkeesi! <3
Kiitos, Katja! Osuva tuo elokuvavertaus. Minä erottelen aina mielessäni hyvät romanttiset elokuvat (älykkäät,aidot ja lämpimät) ja huonot romanttiset elokuvat (höpöä, mustavalkoisuutta ja sekoilua) ja rakastan edellisiä, jollainen tämä kirja ehdottomasti olisi.