LUKUPIIRILÄISTEN ARVIOT

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkonen Kirjailijan kanssa

12 thoughts on “Helmi Kekkonen: Vieraat

  1. Tani

    Luin Helmi Kekkosen Vieraat ensimmäisen kerran syksyllä 2016. Romaani on täydellinen syyskirja; kun kesä on auttamatta takana – se kesä mikä kirjankin sivuilta lukijalle hehkuu, ja ympärillä on enää aavistus siitä, että jotakin oli, joka on nyt mennyttä.

    Nuorehko, lapsesta haaveileva Senja järjestää eräänä helteisenä loppukesän iltana ystävilleen ja läheisilleen illalliset. Hän lähettää miehensä Laurin ostamaan lisää ruusuja ennen kuin vieraat saapuvat. Illalliset eivät kuitenkaan koskaan pääse alkuun, sillä jotakin tapahtuu. Väliin tulee kutsuttujen henkilöiden menneisyys ja kaikki se raskas, mikä on heistä tehnyt sen mitä he nyt ovat. Näin alkukohtaus on kuin vain välähdys Senjan ja Laurin asuntoon, jonka saatamme nähdä raolleen jääneestä ovesta rappukäytävässä seisoessamme.

    Meille annetaan tämä alku, mutta ei loppua. Yksi ilta kääntyy kohti jotakin, josta alkaa jokin toinen, uusi alku. Kekkonen lainaa Raija Siekkiseltä näin: “Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.”

    Mietin tovin, mikä minua Kekkosen Vieraissa viehätti. Mikä aivan tarkalleen. Lähenin henkilöhahmoja, pidin heistä jokaisesta, niistä ärsyttävistäkin, jollakin tapaa niistäkin. Yksi nousi ylitse muiden, tai ehkä kaksi. Mutta mikä oli se taso, joka puhui juuri minulle tässä kirjassa? Kun sitten yhtenä iltana katsoin ikkunasta ulos hämärtyvään syksyyn, ymmärsin tämän:

    Vieraat on haikea kuin syyspäivä; sen kellastuneet lehdet putoilevat pikkuhiljaa kierrellen maahan ja tuuli käy takaa korvaan, kun kaulaliina on jäänyt kotiin. Vieraat on hyvällä tavalla alakuloinen, aivan kuten elämä toisinaan syksyisin on, kun pehmoinen maatuminen alkaa. Romaani on arvoituksellinen ja avoin, eikä se tosissaankaan kosiskele lukijaansa: sinä joko tykkäät tästä kuumailmapallojen kohinan täyttämästä maailmasta tai sitten et. Lukiessa taustalla soi saksofoni raukeasti valittaen, mutta sen sointua on niin hyvä kuulla.

    On outoa todeta, että suru voi olla hyvää. On kuitenkin olemassa sellaista rohkeaa, kuohuttavaa surua, kaihomielisyyttä, joka voi toimia energianlähteenä kuten itselleni vaikkapa The Curen ja The Nationalin musiikki. Ne eivät ole melankoliaa, joka viiltelee; ne ovat minäkuvaani voitelevia öljyjä, joita ilman ihoni ja mieleni kuivuisi. Tunnistin Vieraissa tätä samaa superainesta, ja tiedänkin Helmi Kekkosen pitävän myös Nationalista. Ymmärrän hyvin miksi. (Kuunnelkaapa kappale Sorrow. Jos pidätte siitä, jos se saa teidät oikeasti hyvälle tuulelle, pidätte takuulla tästä romaanistakin.)

    “Aurinko iskeytyy huoneen valkoisille seinille. Senja makaa leveällä vuoteella pelkät alusvaatteet yllään ja lukee kirjoja. Ei yhtä vaan monta, sivun sieltä lauseen täältä. Hän antaa sanojen virrata sisään ja ulos, kellua sisällään tiheinä niin kuin hautova kuumuus ulkona, miten se peittääkin kaiken alleen, kaupungin, kadut ja puistot, öisinkin jatkaa hehkumistaan.” (s. 149)

    Episodimaisesti Vieraat väläyttää eri henkilöhahmojen elämää oman kappaleen verran. Tällainen paloittelu miellytti. Se myös rakentaa koko tarinalle aukkoja, joita ei täytetä ja joiden tulkitseminen jää lukijalle. Kun sanoin edellä yhden tai kahden hahmon nousseen itselleni ylitse muiden, ovat ne lapsentarinoita, joita on kovin vaikea hyväksyä. Kekkonen kirjoittaa ne kuitenkin tiiviisti vain olennaista avaten ja jättää kaiken rehentelevän selittelyn pois. Hän kirjoittaa maisemia, jotka ovat kuten lapsen maailma lapselle esittäytyy: näkyvää pintaa, ilman aikuisen yritystä ymmärtää kaikkea ja hakea merkityksiä.

    “Oli lauantai-ilta. Kuusivuotias Senja pysytteli vielä hetken paikoillaan, katseli lipaston avonaisia laatikoita ja sijaamatonta vuodetta, peilipöydällä olevia purkkeja ja putkiloita, ainoaa huonetta tässä sokkeloisessa ja sotkuisessa asunnossa jonka ovi oli aina auki. Sitten hän sammutti tuhkakuppiin jääneen palavan savukkeen, kääntyi ja seurasi äitiä olohuoneen poikki eteiseen.
    Äiti oli jo ovella, napitti pitkää takkiaan. Pärjääthän sinä kulta täällä, syö jotain, älä koske hellaan, mene ajoissa nukkumaan, sammuta valot, nähdään aamulla.
    Senja ehti vain nyökätä, ja äiti oli mennyt.” (s. 151–152)

    Yhtä paljon kuin Vieraat kertoo perhesuhteiden monimutkaisuudesta ja epäonnistuneesta vanhemmuudesta, se on kaihoisa kertomus siitä, miten yksin ihminen on. Elämä on tavaton tehtävä, täynnä ontuvia päättelyjä ja täynnä solmuja, joiden avaamisessa ei toinen ihminen lopulta voi auttaa. Ja kyllä, elämä on varsin epäreilua. Rakkautta ei ole jaossa kaikille yhtä paljon.

    Kekkonen on kirjoittanut eleettömän suuren kirjan, jonka hienojakoinen sisältö ei välttämättä nopealla lukemisella avaudu. Kekkoselta et saa vastauksia, koska niihin todella raskaisiin kysymyksiin niitä ei ole. Mutta voit ihmetellä kauniin tekstin äärellä syysmaisemaa ja jäädä odottamaan verkkaiseen tahtiin saapuvaa lahoamista.

    Kommentoi
    1. Meri

      Ihana arvio jälleen kerran, Tanja!

      “Kekkoselta et saa vastauksia, koska niihin todella raskaisiin kysymyksiin niitä ei ole.”
      Näin juuri!

      Mäkin tykkäsin episodiratkaisusta kovasti, pysyi kasassa hienosti ja kaikki hahmot selkeästi mielessä!

      Kommentoi
  2. Eira

    Helmi Kekkosen romaani Vieraat (Siltala, 2016) on kuin draamaelokuva, joka rakentuu eri henkilöiden toisiinsa risteävistä tarinoista. Helsinkiläisen kirjailijan teos sijoittuu kotoisasti kantakaupungin maisemiin.

    Juhlat ovat alkamassa, ihan vain pienimuotoiset päivälliskutsut, mutta taustalla on paljon odotuksia. Puhtaaksi ja kiiltäväksi jynssätty koti kaipaa vielä vähän lisää valkoisia ruusuja, että kaikki olisi täydellistä. Toisin kuin Virginia Woolfin romaanissa Mrs. Dalloway, kukkia on nyt hakemassa mies. Nainen puolestaan on kotona valmiina vastaanottamaan vieraita. Ovikello soi, mutta kukaan ei – eivät juhlien pitäjät, sen enempää kuin kutsutut – ole lainkaan juhlatunnelmassa.

    Jokainen luku seuraa yhtä henkilöhahmoa, avaa tämän elämäntarinaa ja samalla selittää, mikä näitä ihmisiä yhdistää toisiinsa. Jokaisen henkilön nykyisyyttä ja siihen liittyvää tyytymättömyyttä tai onnettomuutta määrittää vahvasti menneisyys. Monella on taustalla traumat lapsuudesta. Ylipäätään vanhemmuus ja lapsuus ovat kirjan kantavia teemoja. Elämä ei ole ollut helppoa kenellekään.

    Loppuratkaisun saattaa arvata jo etukäteen eli kirjaa voisi syyttää ennalta-arvattavuudesta. Toisaalta mikään muu loppu ei istuisi tarinaan niin hallitusti, joten romaani osoittautuu sen kautta loppuun asti hiotuksi kokonaisuudeksi. Hillityn tyylikkäällä ja tiiviillä romaanilla olisi ollut mahdollisuuksia kasvaa vielä pidemmäksikin, jos kunkin henkilöhahmon tarinaan olisi lukujen myötä palattu uudelleen ja paneuduttu vielä syvemmin. Toisaalta tällaisenaan kirja on pieni, runomainen paketti, juuri sellainen, miltä se näyttää Elina Warstan suunnittelemissa ja kuvittamissa kauniissa kansissa.

    Kommentoi
    1. Meri

      Elämä ei ole helppoa kenellekään. Näin juuri, tätä minäkin mietin! Minä tiesin jo lopun etukäteen, olin sen joltain kuullut, eli en osaa sanoa, olisinko osannut arvata vai en, ja onko sillä lukukokemukselle väliä.

      Kommentoi
    2. Tani

      Lukiessani 2016 kirjan ensimmäisen kerran en kyllä loppua ennalta arvannut, vaikka jonkinlainen uhkaava sävy romaanissa alkusivuilta lähtien on. Minä kuitenkin vain paistattelin kirjan sivuilta huokuvassa helteessä. :-) Nyt toisella lukukerralla enteilevä uhkaavuus tuntui tietysti suuremmalta, ja se toki sitoi romaanin lopun alkuun ihan eri tavalla. Hieno viritys kirjassa!

      Kommentoi
  3. Aleksi

    Vieraat oli ensimmäinen teos jonka Helmi Kekkoselta luen ja kokemukset olivat positiiviset.

    Vieraat on tyylillisesti varsin mielekiintoista luettavaa ja se poikkeaa selkeästi monista muista vuosien mittaan lukemistani teoksista niin kielellisen kuin ilmaisullisen tyylinsä osalta. Siinä missä monissa muissa lukemissani teoksissa on selkeää alusta loppuun saakka etenevää tarinankuljetusta on tässä tyyli toisenlainen. Aivan alussa teos maalailee lukijansa mielenmaisemaan kuvaa jossa tarinaa ja tapahtumia kerrotaan sivustakatsojan perspektiivistä hieman elokuvamaiseen tyyliin. On siis tapahtumapaikka, tapahtumia ja persoonaton sivustaseuraaja joka kuvaa tätä kaikkea lyhyillä havainnoillaan ympäröivästä todellisuudesta vailla protagonistin luomaa subektiivisuuden filtteriä.

    Kuitenkin heti alkuvaiheiden jälkeen astutaan yksi kerrallaan tapahtumapaikan henkilöhahmojen sielunmaisemaan. Kirja hyppää luvuissaan yksilöihin jotka ovat osallisena tässä alun rutiininomaisessa vierailutapahtumassa ja sen jälkeen luku kerrallaan teos alkaa vähitellen antamaan pintapuolisille ihmisille niiden persoonaa ja sisältöä, kertomaan heidän tarinaansa jonka kautta lukijan on helpompaa nähdä alun tapahtumapaikka ja sen henkilöt persoonina joilla on oma historiansa kasvottomien ja muodottomien henkilöhahmojen sijaan.

    Henkilöhahmojen kuvaus on suhteellisen pintapuoleista niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, eli henkilöhahmoille luodaan historiaa ja persoonaa, heistä kerrotaan tarpeeksi jotta lukija saa rakennettua omanlaisensa tulkinnan hahmosta mutta siinä ei kuitenkaan jäädä kuvailemaan suhteettoman paljoa jokaista hahmon piirrettä. Omaan makuuni tämä tyyli sopi hyvin sillä sen myötä lukijan on helpompaa etsiä teoksen sisällöllistä tarkoitusta ja merkitystä muualtakin kuin vain tarpeettoman syväluotaavasta analyysistä joka tuntuisi valmiiden vastauksien kertomiselta kysymyksiin joita kukaan ei ole käskenyt kysyä, mutta joita lukijana helposti Vieraita lukiessa onneksi syntyy.

    En toki tiedä mistä teoksessa on lopulta kyse ja jokainen lukija varmastikin tulkitsee teosta eri tavoin oman maailmankuvansa kautta, mutta itselleni teoksesta syntyi mielikuva rikkinäisten ja hauraiden ihmisten kaipuusta eheään elämään. Henkilöhahmojen toimintamalleja ja heidän haavoittuneiden elämiensä repaleisuutta pohtiessa en voinut välttyä ajatukselta siitä että ainoa mikä heitä estää lopulta näkemästä terveen tasapainoista elämää on heidän oma toimintamallinsa jossa oma onnellisuus projoisoidaan ulkoisiin olosuhteisiin ja kokemus tasapainoisesta elämästä muihin ihmisiin ja heidän tarpeeseen toimia kuten henkilö haluaa jotta hän voisi olla onnellinen.

    Toiset heistä toistavat samoja virheitä kuin vanhempansa, toiset taas sitä vastoin tiedostavat vanhempiensa virheet ja pyrkivät olemaan toistamatta samoja toimintamalleja mutta samalla kuitenkin onnistuvat luomaan vastareaktiollaan yhtä absurdin tilanteen kuin omien varoittavien esimerkkiensä kohteet ovat luoneet. Esimerkiksi Anna joka päättää luoda lapsen. Hän on nähnyt vanhempiensa toiminnassa paljon parantamisen varaa mutta tuntuu aivan kuin hän pyrkisi valinnallaan olla tietoisesti yksinhuoltaja omien pelkojensa vuoksi. Hän haluaa olla äiti mutta kuitenkaan hän ei tarvitse muutoin miestä elämäänsä kuin lapsen alkuun laittamiseen. Hahmon kuvauksesta syntyi mielikuva yksinäisestä ihmisestä joka pelkää päästää muita ihmisiä aidosti lähelleen mutta joka todellisuudessa kuitenkin kaipaa läheisyyttä ja tietää että lapsen saattaminen tähän maailmaan ja siitä huolehiminen antaa mahdollisuuden olla kohtaamatta yksinäisyyttä ja toisen ihmisen lähelle päästämisen pelkoa vielä pitkäksi aikaa.

    Myöskin Senja on henkilöhahmona kiintoisa sillä hänen halunsa eheästä ja onnellisesta perheestä tuntuu enemmänkin pakokeinolta kohdata oman elämänsä ongelmat ja haasteet sellaisena kuin ne on. Esimerkiksi Senjan ja äitinsä persoonien selkeät erovaisuudet ja haastava keskinäinen suhde rakentaa mielikuvaa siitä että Senja pyrkii pakemaan omia ongelmiaan ja käsittelemättömiä lapsuutensa ongelmia omaan parisuhteeseen ja perheeseen. Hän haluaa todella kovasti saada lapsen miehensä kanssa mutta jossain vaiheessa terveen haluamisen ja pakkomielteisyyden väliset rajat alkavat hämärtyä.

    Kaikenkaikkiaan Vieraat on varsin toimiva teos jossa lukijan annetaan rakentaa annetuista paloista haluamanlaistaan palapeliä osa kerrallaan. Valmiita selityksiä ei tarjoilla tarpeettomasti ja lukijalle jää tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille. Vieraat on samaan aikaan lohduton kuvaus jossa monen rikkinäisen ihmisen elämä ei muodosta kuitenkaan eheyttä missään vaiheessa mutta samaan aikaan se on myös jollain muotoa lohdullinen sillä kaikkea mitä sanomattomiksi sanoiksi jää emme koskaan joudu kohtaamaan.

    Teoksen luettua herää myös ajatus siitä että onko olemassa eheitä ihmisiä lainkaan, vai onko vain olemassa eri tavoin rikkinäisiä ihmisiä mutta joiden rikkinäisyyttä toiset eivät näe sillä heidän ongelmansa ovat sellaisia joita emme itse ongelmina edes näe mutta jotka sitä kantajalleen voivat olla heidän omien kokemustensa luomien painolastien vuoksi?

    Kommentoi
    1. Meri

      Ooh hieno arvio, kiitos Aleksi! Tässä kirjassa lukija, todellakin, rakentaa palapeliä annetuista paloista, ja minäkään en kaivannut enempää analyysiä tai selityksiä. Mutta tämä on vaikea taiteenlaji, jonka Kekkonen hienosti hallitsee, koska vaikka kerrottiin vain vähän, kerrottiin kuitenkin kaikki tarpeellinen, eivätkä hahmot jääneet etäiseksi.

      Kommentoi
      1. Tani

        “…syntyi mielikuva rikkinäisten ja hauraiden ihmisten kaipuusta eheään elämään.” Tässäpä Vieraat-romaani aika lailla pähkinänkuoressa! Miten hauraita kaikki olivatkin – olemmeko kaikki loppujen lopuksi?

        Ja mitä sanot Senjasta, on kyllä totta sekin. Senja yrittää rakentaa jotakin ehjää paloista, jotka ovat ihan sikin sokin ja vähän vääntyneitä. Eihän sellaisesta mitään tule. Hänen äidilleen olen kyllä hieman vihainen. Senja 6 v otti sydämestä.

        Kommentoi
  4. Yksi bloggaaja vain

    Tämä oli ensimmäinen Helmi Kekkoselta lukemani kirja. Luova kirjoittaminen on taistelulaji, jonka kirjailija hienosti selättää. Kaunista kieltä, rikkinäisiä ihmisiä. Loppu kosketti kovasti.

    Kommentoi
    1. Meri

      Kiitos arviosta! Tämä oli minullekin ensimmäinen Kekkosen kirja, mutta mielelläni luen lisääkin ja odotan jo innolla hänen seuraavaa kirjaansa. Minustakin kieli oli todella kaunista, sitä oli nautinnollista lukea! Ja kyllä – loppuratkaisu oli hyvin koskettava ja tunteellinen!

      Kommentoi
  5. Meri

    Helmi Kekkosen episodiromaani Vieraat käsittelee pettymyksiä ja epäonnistumista eri näkökulmista. Pettymyksiä ei ole ilman odotuksia, niitä lukemattomia eteenpäin puskevia toiveita ja oletuksia, joita meillä on elämälle ja itsellemme, joita meillä on toisillemme ja joita oletamme toisilla olevan meistä, niitä odotuksia, jotka eivät usein täyty, koskevat ne sitten parisuhdetta, lapsen saamista, vanhemmuutta – omaa tai toisten – tai vaikka ihan vain tavallisia illalliskutsuja, jotka kolmikymppinen Senja järjestää pystyäkseen taas ripustautumaan arkiseen elämään, saadakseen edes hetken kepeyttä:

    ”Äiti on oikeassa. Lauri oli ollut oikeassa. Mitä hän oli ajatellut? Miksi hän oli kuvitellut olevansa tähän valmis? Illallisia järjestivät onnelliset ihmiset, sellaiset, jotka eivät itke ja pudottele laseja, joiden ajatukset ja muistot eivät räjähtele aamusta iltaan. Sellaiset jotka kulkevat keveästi ja katsovat ihmisiä suoraan silmiin. Joiden mies on jumalauta paikalla silloin kun vieraat saapuvat.”

    Koko elämä voi olla kuin juhla, joka menee pieleen, vaikka kaikkensa yrittää tai ehkä juuri siksi. Miten paljon helpompaa kaikilla näillä hellepäivän kutsuille osallistuvilla olisikaan, jos he eivät odottaisi niin paljon, jos he tietäisivät, millaiseksi asiat voivat noin vain muuttua.

    ”Senja ei edes yritä peitellä pettymystään. Ilta ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, mutta hän tuntee sen jo nyt, aavistuksen tutusta kaavasta, jota hänen elämänsä aina noudattaa.”

    Siinä missä Senja ei pysty pääsemään pettymyksistään yli – miksi hänen edes pitäisi pystyä selviämään sellaisesta, josta muiden ei tarvitse, miksi kenenkään täytyy kohdata suru tai kipu, jonka alle musertuu, miksi toiset pystyvät silti jatkamaan elämäänsä, aloittamaan alusta, vaikka toiset eivät, miksi Lauri pystyy ja haluaa jo jotain uutta, kokee ansainneensa sen, mutta Senja ei, vaikka suru on yhteinen, miksi juuri heidän rakkautensa, kai yhtä hyvä kuin monen muun, pitäisi pystyä venymään mahdottomuuksiin, miksi elämä on niin epäreilua?

    Kekkosen kirja herättää suuria kysymyksiä kepeissä kulisseissa, kuumana kesäpäivänä, kauniissa kodissa, johon illallispöytä on katettu. Kuumailmapallot näkyvät ikkunasta. Ovatko ne ihania ja kauniita vai sittenkin uhkaavia?

    Episodiromaanissa näkökulma vaihtuu jatkuvasti. Onko elämä sittenkään niin epäreilua, kuin miltä se tuntuu, onko kenenkään elämä sitä miltä se ulospäin näyttää, näyttäytyykö mikään sellaisena kuin se oikeasti on? Voit astua kauniiseen, valoisaan asuntoon ja saada kuvankauniilta emännältä käteesi kylmän, ihanasti kuplivan tervetuliaisjuoman, mutta et tiedä, että kodista on juuri viety lastenvaatteet ja lelut piiloon pimeälle vintille, että emäntä on vain hetki sitten ollut pyörtymäisillään, parisuhde repeämäisillään liitoksistaan, elämä romahtanut jo vaikka kuinka monta kertaa.

    Tuskin mikään on tässä kirjassa niin paljon täynnä odotuksia ja pettymyksiä kuin vanhemmuus. Senjan äidin äitiys ei ole edes äitiyttä, Ulla sanoo itsekin vain esittäneensä äitiä. Pikku-Senjan yksinäinen lapsuus kylmää sydäntä.

    ”Ja tiesin, minä senkin, että Senjan olisi ollut parempi heidän luonaan, mutta siihen minä en suostunut, en vain pystynyt päästämään irti vaikka juuri sitä minä halusin ja juuri niin minun olisi pitänyt tehdä.”

    Mistä Ulla ei pystynyt päästämään irti? Haluaisin ajatella, että Senjasta, mutta luulen, että kuitenkin odotuksista, joita ympäröivällä yhteiskunnalla, kaikilla ihmisillä hänen ympärillään, on äitiyttä kohtaan, sitä että lapsen on oltava nimenomaan äidin luona, ja niin Ulla päätyy jälleen kerran ratkaisuun, joka on helpompi hänelle itselleen, ei Senjalle. Ja silti, kaikkien alle kouluikäisenä yksin vietettyjen öiden jälkeen, Senja rakastaa äitiään, lapset kai aina vanhempiaan. Vaikka kaikki iso ja tärkeä puuttuu, kuten rakkaus ja turvallisuus, Senja rakastaa äitiään ja kaikkia niitä ihan pieniä ja merkityksettömiä asioita, kuten äidin tekemää pannukakkua, joka ei kohoa.

    Kirjassa on myös ystävyyttä, mutta se jää lukijalta melkein huomaamatta, koska Senja ei sitä näe. Hänen uusi ystävänsä Anna tuntuu sankarilta noustessaan puolustamaan Senjaa dominoivaa, itsekeskeistä Ulla-äitiä vastaan, ja heti sen jälkeen Senjakin pystyy samaan, niin pienestä, muutamasta sanasta, kaikki voi joskus olla kiinni. On Alva, joka haluaa suojella Senjaa kutsumattomien vieraiden edessä, toivoo Senjan illalliskutsujen onnistuvan, tekee kaikkensa sen eteen, vaikka voisi yhtä hyvin mennä kuoreensa ja kääntyä sisäänpäin omien vaikeuksiensa keskellä samaan tapaan mitä Senja tekee.

    Loppuratkaisussa on surua, vähän lohtua, pikkuriikkisen onneakin, en olisi pannut pahakseni, jos sitä olisi ollut vähän enemmänkin.

    Episodiromaanin rakenne pysyy hienosti koossa, vaikka henkilöhahmoja on paljon. Kieli on kaunista ja ilmavaa. Kaiken kaikkaan koskettava, tunteellinen ja raastava lukukokemus.

    Kommentoi

Kirjoita arvio:

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>