“Jostain syystä en muista kaikkea tästä iltapäivästä. En esimerkiksi muista kantaneeni laukkuja autoon. En muista valinneeni Aarnelle vaatteita, en solmineeni hänen kengännauhojaan, en kiinnittäneeni häntä istuimeen. En muista tervehtineeni Lindin eläkeläispariskuntaa parkkipaikalla, vaikka Lindit myöhemmin sanoivat Piille minun jutelleen heidän kanssaan arkisesti ja luonnollisesti, aivan kuin olisimme olleet Aarnen kanssa lähdössä uimarannalle tai kauppaan.”
Oman suosikkikirjailijan uuden romaanin ilmestyminen on aina tapaus. Juha Itkonen on yksi omista suosikeistani ja Ajo eräs niistä romaaneista, joita eniten tältä syksyltä odotin. Ajossa keskiöön nousevat menetys ja uuden etsiminen sekä surun määrä. On monenlaista ajoa. On ajo, joka muuttaa kaiken ja on ajo, joka on eräänlainen pakomatka itsensä etsimiseen. Heljä on kokenut suuren menetyksen ja koettaa selviytyä läpi vuosikymmenten. Heljän lapsenlapsen Piin kanssa avioitunut Aino puolestaan matkustaa pienen Aarne-poikansa kanssa Müncheniin. Auto vie sekä Heljää että Ainoa.
Ajo pohjautuu osin Itkosen oman suvun kokemaan suruun. Tästä syytä Ajoa alkaa lukea tavallistakin herkemmin tuntosarvin – ja täten romaanilta myös odottaa paljon. Ikävä kyllä odotukset eivät aivan täyty: Ajo ei kosketa niin paljon kuin sen aihepiiri antaa olettaa. Teoksen jännitteetkään eivät täysin kanna, vaikka romaanin kaari komea onkin. Tuntuu kuin Itkonen olisi kirjoittanut jotain vastaavaa aiemminkin: tälläkin kertaa eri aikatasot yhdistyvät, musiikilla ja muulla populaarikulttuurilla on tärkeä osansa ja kertojanääniä on useita. Nämä ovat toki Itkosen vahvaa osaamisaluetta. Olen osin samaa mieltä Kirjasieppo-blogin Marin kanssa: Ajo on hieno romaani, mutta vaikka Itkonen kirjoittaa taidolla, ei romaani ole kovin mieleenpainuva.
Odotin Itkosen kirjaa yhtä paljon kuin Michael Cunninghamin Lumikuningatarta. Cunninghamin romaani on kauniisti kirjoitettu, mutta epäuskottava, löysä, suoranainen pettymys (minulle). Olen muutaman kerran pitänyt blogissani kirjamatseja. Jos sellaisen aika olisi nyt, voittaisi Itkonen 4-2. Itkosen kirjaa en voi kutsua pettymykseksi. Ajo on kaikesta huolimatta hyvä romaani ja Itkosen tyylistä pitävät nauttivat kyllä Ajosta. Kuten Cunningham, Itkonenkin kirjoittaa kauniita, ilmavia ja silti painavia lauseita. Itkosen teksti kuitenkin kantaa paremmin, hieman rutiinimaisenakin se vetää lukijan mukaansa. Lisäksi Ajon henkilöhahmot ovat tälläkin kertaa pääosin uskottavia ja aitoja.
Vaikka Ajo unohtuu liiankin nopeasti eikä näin ollen nouse esimerkiksi kaksi vuotta sitten ilmestyneen Hetken hohtavan valon veroiseksi, vakuuttaa se Itkosen kirjoitustaidosta. Voinkin huokaista helpotuksesta sen suhteen, että eräällä pitkäaikaisella suosikkikirjailijallani on edelleenkin hyppysissään taito luoda oikeanlaisia tunnelmia ja nivoa kokonaisuus yhteen ehjäksi romaaniksi.
”Siitähän elämässä on kyse. Kuolemasta. Se on totuus, jota tarinoilla yritetään paeta.”
Näin kirjoittaa yksi Ajo-kirjan päähenkilöistä, Aino. Lainaus kuvaa aika pitkälle sitä, mistä Juha Itkosen viime vuonna ilmestynyt romaani kertoo. Ajo on kirja surusta, kuolemasta, elämästä ja kaipauksesta. Vielä tarkemmin se on kirja surusta, jota yritetään paeta – kukin omalla tavallaan. Tarinassa on yhtymäkohtia Itkosen oman suvun tragediaan.
Kirjan päähenkilöitä eivät ole ne, jotka kuolevat, vaan ne, jotka jäävät kaipaamaan. Onni-isä, Heljä-äiti ja sisarukset kaipaavat Joukoa, joka menehtyi auto-onnettomuudessa 60-luvulla. Toisaalla ovat vuosikymmeniä myöhemmin Pii, joka on Heljän lapsenlapsi, ja hänen vaimonsa Aino, jotka surevat syntymättömiä lapsiaan.
”Suru oli aina vain yhden ihmisen oma ja työntyi sen takia kahden ihmisen väliin, olivat he sitten kuinka läheisiä tahansa.”
Ainakin tässä tarinassa nämä sanat ovat totisinta totta. Suru, jopa yhteinen, työntyy sekä Onnin ja Heljän että Piin ja Ainon väliin. Onni katoaa kuoreensa ja musertuu lopulta täysin. Heljä kokee oman tapansa surra olevan ainoa oikea tapa tai ainakin oikeampi kuin Onnin. Aino ja Pii muuttuvat ensin vanhemmuuden ja sitten menetysten myötä ja etääntyvät toisistaan.
Sillä mikään ei ole ennallaan järjettömän surun jälkeen. Ihminen ei ole ennallaan. Koti ei ole ennallaan. Toiset eivät ole ennallaan. Elämä ei ole ennallaan.
Aino kantaa syyllisyyttä tavasta, jolla hän aikoi jalostaa Heljän menetystä menestyskirjaksi tai -elokuvaksi. Silloin hän ei vielä ollut ymmärtänyt Heljän surua samalla tavalla kuin myöhemmin.
”Hänen elämänsä. Hänen surunsa, suru jota hän oli kantanut sydämessään puoli vuosisataa. Ja silti me puhuimme siitä niin kuin se olisi vain minkä tahansa leffasuunnitelman synopsis, jollekin elokuvasäätiön virkailijalle palaverissä näytettävä paperi. Tässä on hyvä tilanne. Hyvä lataus päähenkilöiden välillä. Puhtaan tragedian ainekset, kaari jo valmiina. Näin me puhuimme, tällaisilla lauseilla, se tuntuu niin järjettömältä nyt.”
Aino kysyy: ”Jos suru on omaa, se on vain surua. Mykkää, hiljaista, painavaa. Jos se ei ole, siinä on jotain salaperäistä ja kiehtovaa. Niinkö?”
Paitsi surua, Ajon lukeminen saa ajattelemaan aikaa. Sitä, miten muutamalla kamalalla sekunnilla on voimaa haudata vuosikymmenet alleen ja muuttaa koko tulevaisuus – lukemattomat tulevaisuudet – toisenlaiseksi. Sitä miten yhdessä hetkessä tehtyä virhearviointia ei saa enää koskaan peruttua, vaikka siihen olisi koko loppuelämä aikaa. Sitä, miten pieneltä tuntuva päätös voikin olla se elämän suurin.
”Hän ajattelee nousevansa tuolilta. Kävelevänsä Heljän taakse. Kietovansa kätensä hänen ympärilleen, puristavansa lanteilta, pitävänsä vain kiinni. Rauhoittavansa. Lohduttavansa. Mutta hän ei nouse, istuu vain ruoantähteidensä äärellä ja puhuu Heljän mykälle selälle.”
Jokainen kirjan päähenkilöistä kärsii ja yrittää selvitä omalla tavallaan eikä kukaan oikein ymmärrä toistaan. Lopussa on kuitenkin toivoa. Onneksi vuosikymmenilläkin on voimaa, voimaa tuoda suruun helpotusta ja ihmisiä takaisin toistensa luo.
Ajoa ennen olen lukenut Itkoselta Anna minun rakastaa enemmän -kirjan joskus todella kauan sitten. Vaikka en muista tarinan yksityiskohtia enää hyvin, juoni pääpiirteissään ja päähenkilöt ovat jääneet mieleeni. Pidin kirjasta kovasti, ja se jätti jälkeensä haikean olon, aivan kuten Ajo. Molemmissa käsitellään menetystä, molemmissa musiikilla on tärkeä rooli ja molemmissa on tarinalle monta eri näkökulmaa. Siitä kai on näissä molemmissa kirjoissa kyse, että emme voi loppujen lopuksi koskaan tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu, mitä hän tuntee ja kokee ja mitä hän luulee meidän tuntevan tai kokevan.
Olin aiemmin lukenut Juha Itkoselta romaanit Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja Seitsemäntoista (2010). Kirjailijan viimeisin teos, Ajo, jatkaa samankaltaisilla aiheilla. Menestyksen tavoittelu, rakkaus, menneisyys ja muistot, pikkukaupunkeihin johtavat sukujuuret, populaarikulttuuri ja kirjoittaminen määrittelevät tarinaa, jonka yllä leijuu tyypillisen suomalainen alakulo.
Itkonen sai inspiraation Ajoon omassa suvussaan tapahtuneesta tragediasta. Muilta osin teos on fiktiivinen. Tarina etenee eri aikatasoissa, kolmen henkilön näkökulman kautta, ja paljastaa vähän kerrallaan vyyhtiä, joka sitoo henkilöt toisiinsa.
Arviolta neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä copywriter Aino on masentunut. Äitiys on vienyt merkityksen mainostoimistourasta, nopeasti solmittu avioliitto ei tuo enää iloa, ja ainoa onni tuntuu olevan pieni Aarne-poika, jota Aino ei uskalla päästää silmistään. Viisikymppinen introvertti Heljä puolestaan hautoo yksinään perhettään kohdannutta surua, eikä aivan ymmärrä nykymaailman menoa. Teini-ikäinen Jouko haaveilee rock-tähteydestä ja viittaa kintaalla opiskeluille, vaikka ylioppilaskirjoitukset lähestyvät.
Tutut ympäristöt tuovat kirjaan kosketuspintaa. Itselleni tuttu Helsinki on Ajossa läsnä: Torkkelinmäki, Punavuori, elokuvien katselu Kino Engelissä ja Andorrassa. Erityisen kiinnostavaa on kuitenkin Itkosen tapa analysoida kirjoissaan kirjoittamisprosessia ja kirjoittajan tekemiä valintoja. Muistuttamalla lukijalle, että kirjoittavalla henkilöhahmolla on valta kertoa tarina siten kuin sen haluaa, Itkonen käytännössä muistuttaa omasta roolistaan romaanin kirjoittajana.
Juha Itkonen on yksi niistä kirjailjoista, joiden kirjoja odotan kovasti. Ensimmäinen lukukokemukseni oli Kohti, joka kolahti todella kovaa. Luin sitä aikaan, jolloin olin muuttanut tilapäisesti vanhempieni luo ja olimme silloisen aviomieheni kanssa jättämässä erohakemusta. Jotenkin Kohti sopi niin hyvin niihin tunnelmiin. Toinen lukemani kirja oli Myöhempien aikojen pyhiä, josta en heti tiennyt mitä ajattelisin, mutta pienellä viiveellä totesin tykkääväni.
Pari kirjaa olen kuunnellut äänikirjoina, Huolimattomia unelmia ja Anna minun rakastaa enemmän. Kuunteleminen on tietenkin erilaista kuin lukeminen, mutta muistan nauttineeni tunnelmasta, oli olo että kirjoissa on suuri tarina.
Tässä välissä lukematta on vielä jäänyt Hetken hohtava valo mutta eiköhän sekin tule kuitatuksi lähiaikoina. Nyt tartuin Ajoon.
Kirjan alussa – nykyhetkessä – Aino ottaa seitsenvuotiaan poikansa ja lähtee. Avioliitossa on kriisivaihe, ja yhtäkkiä hän kokee pakottavan tarpeen paeta. Hän ostaa laivalipun, pakkaa auton ja suuntaa Saksaan. Siellä hän pohtii kuka on, millainen hänen elämänsä on, mitä nyt tapahtuu. Onko äkkilähdön jälkeen paluuta?
Toisaalla on 1960-luku ja Heljä, suuren tragedian kokenut ja elämäänsä tyytymätön. Hän kokee vahvaa alemmuudentunnetta ja elämänpelkoa. Tulee kuitenkin aika, jolloin hänen on lakattava laahustamasta mukana ja otettava elämä omiin käsiinsä.
1960-luvulla kohtaamme myös Joukon, kitaraa soittavan abin. Elämä on edessä, tavoitteena päästä Helsinkiin, pois pienistä ympyröistä. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin.
“Aina tämä sama reitti. Sama reitti jo kolme kuukautta, huhtikuusta alkaen, kolme kertaa viikossa. Tästä eteenpäin, tästä ikuisuuteen, vanhana mummona vielä hän polkee tätä tietä, ja vuodenajat vaihtuvat, vilja kylvetään tai korjataan pois, pellot mustalla sängellä tai lumesta valkeat tai heilimöivät heinästä niin kuin tänään. Mikään muu ei muutu, kesäisin pyörällä ja talvella kelkalla hän kulkee tästä, ohittaa nämä talot, ja taloissa asuu ihmisiä, jotka hän tuntee mutta joita ei halua kohdata.
Tunne kuin pikkutyttönä isän kuoleman jälkeen: äkkiä kaikki katsoivat häntä toisin. Heljä ajaa eteenpäin ohi tuttujen talojen, ohi Lehtosten, Kallioiden, Mäkivirtojen, ja joka ainoan kohdalla verhot heilahtavat ikkunassa, siltä hänestä tuntuu.”
Yksi hämmästyttävä ja samalla riemastuttava sivuhenkilö on Kerttu. Miten Itkonen, noin suloisen näköinen kirjailija, onkin luonut noin kauhean hahmon! Kerttu on ilkeä, sydämetön, ahdasmielinen. Vaikka Heljä sanoo olevansa uskossa, se ei Kertulle riitä. Hänelle on vain yksi oikea tapa uskoa, kaikki hänen tavastaan poikkeava on väärin. Kerttu on hämmentävä ystävällisyydeksi naamioidussa pahuudessaan.
Kolme keskushahmoa kietoutuvat toisiinsa, ehkä hiukan yllättäenkin. Itkonen kutoo heidän tarinansa yhteen taitavasti, ei osoitellen vaan pikkuhiljaa avaten. Sekä pää- että sivuhenkilöihin liittyy poissaolo; joku on poissa ja se asia vaikuttaa vuosikymmeniä myöhemminkin. He päätyvät pohtimaan omaa paikkaansa sekä omaa oikeuttaan olla elossa. Kaikki ovat jollain tapaa vankeja, yrittäen murtautua kahleista kukin omalla tavallaan.
Hyvät ihmiset, lukekaa Itkosta! Ajo on hieno kirja, jälleen kerran Itkonen onnistuu koskettamaan lukijan sisintä.
Juha Itkosen Ajo alkaa päiväkirjamerkinnältä vaikuttavalla tekstillä. On kesä 1965, ja kertojan voi päätellä olevan nuori mies, joka näkee festivaalilla Rolling Stonesin: ”Nyt kaikki tytötkin jo tiesivät ketkä sieltä olivat tulossa ja kiljunta oli sen mukainen. Miksi pitää kiljua sillä lailla? (…) Eikö naiset ymmärrä ollenkaan mistä musiikissa on kyse? Musiikista.”
Jo ensimmäisistä virkkeistä tulee lämmin tunne: tämä jos mikä on itkoslainen hahmo, musiikista intoileva, naiiviudessaan sympaattinen nuorimies! Siitä on kauan, kun olen lukenut Itkosen teoksia (ainakin Kohti ja Anna minun rakastaa enemmän) enkä muista niistä kuin välähdyksiä, mutta tuntuu mukavalta sukeltaa kotoisalta tuntuvaan maailmaan. Pian ääneen pääsee seuraava henkilö:
”Siitä tässä on kyse. Kuolemasta. Se on totuus jota tarinoilla yritetään paeta. Ja siitä huolimatta teen nyt niin kuin muutkin, kerron tarinan. En huvikseni vaan koska minun on pakko, tarinat ovat valetta mutta vain tarinat antavat asioille järjestyksen, järjestystä minä nyt tarvitsen.
Aurinko paistoi, sovitaan niin. Taivas Helsingin yllä oli kirkkaansininen.”
Eräänä kesäpäivänä Aino hakee varastosta matkalaukut, oman punaisen Samsonitensa ja poikansa Aarnen perässä vedettävän krokotiilin. Hän starttaa miehensä BMW:n, ja he lähtevät kaksin matkaan: satamaan, Rostockiin, halki Saksan. Aino pakenee, mutta mitä? Ja kenelle Aino haluaa kirjoittaa tarinan, laittaa asiat järjestykseen, vaikkei tarinoihin omien sanojensa mukaan uskokaan?
Espoolaisen perheenäidin Ainon ja lysiolaispoika Joukon lisäksi seuraan liittyy kolmaskin. Puoli vuosisataa Ainoa aiemmin maalaisrouva Heljän on myös uskaltauduttava auton rattiin, sillä hänen miehensä ei enää kykene kuskiksi. On vuosi 1966, ja Heljän elämää hallitsee suru.
”Hänen silmänsä näkevät, hänen korvansa kuulevat, elämä jatkuu ja hän elää, niin asia on. Kaiken päällä vain on kalvo. Hänet on kääritty siihen kalvoon ja kalvoon tehty reiät, sellaiset reiät ettei hän kuole, juuri sen kokoiset.”
Ajo oli minulle ennen kaikkea Ainon ja Heljän tarina, kertomus surusta, elämän hallitsemattomista käänteistä ja ihmisen tavasta yrittää selvitä todellisuudessa, joka on muuttunut itselle tuntemattomaksi. Ajo, ajaa, ajautua? Suru eristää ihmisen muusta maailmasta, mutta se ei houkuttelevuudessaankaan ole ratkaisu. Vaikka kohdalle voi osua kohtuuton taakka, loppuelämän määrittää se, miten tapahtuneeseen kykenee asennoitumaan.
Se on myös kertomus halusta kirjoittaa ja selittää oma elämä, ja samalla metateksti kirjailijuudesta: Aino kirjoittaa matkasta ja siinä sivussa lapsuudestaan, urastaan copywriterina ja avioliitostaan toisen mainosalan ammattilaisen Piin kanssa, siitä mikä kaikki vaikuttaa hänen ratkaisuunsa lähteä. Aino reflektoi kirjoittamaansa tekstiä, kommentoi sitä, ärsyyntyy itselleen.
”Kuvittelin aina, että kirjoittaminen olisi helppoa, ajattelin että osaisin sen heti kun siihen vain jaksaisin tosissani ryhtyä, mutta enhän minä osaa, käsitän sen nyt.
Mutta minä yritän. Yritän uudestaan. Aurinko paistoi, se on totta, ja kannella oli ihmisiä, päivä oli kaunis, kaikki halusivat olla ulkona.”
Hmm. Tästä olisi kiinnostavaa kuulla lisää Itkoselta itseltään!
Näkökulmat kirjassa vaihtuvat luontevasti. Itse viihdyin parhaiten Ainon seurassa, sillä hänelle oli kirjoitettu mielestäni kiinnostavimmat mielenliikkeet ja miljööt. Pidin kovasti myös metakommentoinnin hauskasta vivahteesta. Lopussa tosin jäin miettimään, lunastiko päätös kaikki ne odotukset, jotka sille oli ladattu. Ymmärrän hyvin, että asiat jäävät kesken (no… elämän luonne, se jää kesken!), mutta toivoisin silti symmetriaa. Mutta kuten sanottua, tätä mietin vielä.
Päätin, että näin ensimmäisellä kerralla en lue toisia esittelyitä tai etsi uudestaan arvioita kirjasta ennen kuin kirjoitan omani, sillä on hauska nähdä, mihin muut ovat kiinnittäneet huomiota – hyvinkin samoihin seikkoihin varmasti, mutta toivottavasti myös yllätyn! Nyt siirryn lukemaan Hetken hohtavaa valoa.
Ensinnäkin Juha, pyydän anteeksi, että luin romaanisi Ajon välittömästi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun jälkeen. Se ei ollut sinun vikasi, mutta se vaikutti arviointikykyyni.
Jokaisen luetun kirjan jälkeen lukijan tulisi voida pitää kirjallinen puhdistustauko, joka pyyhkisi värittyneen lukumuistin jälleen tyhjäksi tauluksi. Mutta sellaiseen ylellisyyteen vain harvalla on varaa tässä rajatussa maanpäällisessämme. Pelkään siis, että Taivaslaulun runollinen, satumainen kieli moukaroi minua lukijana Ajon kyydissä.
Olemme elämämme ja kokemustemme kireässä talutusnuorassa myös silloin, kun luemme. Kaikki se mitä olemme lukeneet kuljettavat tunteitamme ja lukukokemustamme, mutta myös kaikki se, mitä meille on tapahtunut siihenastisessa elämässämme. Jäin pohtimaan näiden kahden kirjan jälkeen tätä – miksi on näin? Miksi minä olen lukijana aina myös kokija, ihminen, jonka menneisyys kurkkii olkapäältä? Tyhjiössä ei tapahdu koskaan ainuttakaan tunnetta.
Minulle lukeminen on ennen kaikkea tunne. Hyvä kirjallisuus ei ainoastaan toimi lausetasolla ja rakennu kielen nerokkaasta, normejakin rikkovasta tai erityislaatuisesta tavasta käyttää kieltä. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se hapuilee lukijan jonkinlaista sensitiivistä hermostoa, löytää lukijan kokemasta yhteistä pintaa, jota koskettaa. Yksi tekijä tässä prosessissa on toki kaunis kieli, loput jotakin kielenulkoista ja subjektiivisempaa. Mitä lukijalle tapahtuu, kun hän lukee? Miksi se tapahtuu? Pidin Ajosta kyllä, mutta Itkosen parhaimpana en sitä missään nimessä pidä. Minulle se oli luultavasti Seitsemäntoista.
Traagisinta maailmassa on oikea elämä ja kohtalot, jotka ajavat ihmisen toisaalle, jonnekin ei-odotettuun. Niinpä Ajon koskettavin kohta löytyy viimeiseltä sivulta, kun Itkonen kertoo lyhyesti, varsin koruttomasti palan oman sukunsa historiasta, isovanhempiaan kohdanneesta auto-onnettomuudesta. Tämä kohta – ainoana kirjassa – nosti vedet silmiini. Se tunne, että tämä menetys on ollut joidenkin kohtalo todella. Ajon paikoin lohduton toivottomuus ja sivuilta tihkuva kaipuu jättivät valitettavasti jotakin vajaaksi, aivan kuin teksti ei olisi ihan yltänyt sinne, minne se kurotti. Romaanin parasta antia on kiistatta osin todellisuuteen perustuvat hahmot, Heljä ja Onni ja heidän kohtalonsa, jakamaton ja erilleen ajava suru, jonka käsittelemiseen pariskunnalla ei ole yhteisiä sanoja. Se miten Heljä kipuilee kiisseleidensä ja kaalilaatikoidensa keskellä ja Onni ajautuu puolestaan irtosuhteeseen, on täynnä tarkkaa ihmisyyden tutkiskelua. Me menetämme, emmekä voi sille mitään, mutta mitä sitten tapahtuu, riippuu kyvystämme käsitellä elämän perusoppia: mikään ei ole ikuista. Onnin epätoivoinen teko lopussa sinetöi Ajon teeman ja muodostuu romaanin kauneimmaksi virkkeeksi: “Sillankaide antaa periksi kun Onni ajaa sitä päin, lentää oman pienen vankilansa sisällä kaiteen yli veteen, menettää iskun voimasta tajuntansa ja alkaa sitten vajota hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti pohjaa niin kuin kaikki raskaat asiat aina.” (s. 267)
Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja synnytti menestyksensä myötä kirjataivaalle keskustelun omaelämänkerrallisen tekstin luotettavuudesta mutta myös koskettavuudesta. Miksi sillä, mikä todella tapahtui, on enemmän voimaa kuin täysin keksityllä? Onko puhdas fiktio – kuinka surulliseksi tahansa synnytettyä – kuitenkin aina askeleen irti kirjoittajan kynästä ja näin lukijan tunteista? Onko totuus aina tarua ihmeellisempää?
Itkosen kynän jälki on ollut terävintä hänen kuvatessa rock-sukupolven ikävää kitaroiden ja tähteyden lavalle. Niin Ajossakin päiväkirjamerkintöjen Jouko, nuorena kuollut ja tulevaisuuden sankariviittaa harteillaan kantava poika, joka nousee kirjan kaaresta esille kuin Feeniks-lintu tuhkasta, on kaikessa naiiviudessaan sydäntäsärkevän todellinen hahmo. Joukossa on pala meitä kaikkia teininä, sitä loputonta hapuilua ja epävarmuutta, joka oli samaa 60-luvulla kuin 20 vuotta myöhemminkin.
Sen sijaan Ainon ja Piin parisuhdekipuilu on tästä menneisyyden kehyskertomuksesta irrallinen, miltei väkisin istutettu. Sen lukeminen oli paikoin vaivaannuttavaa. Siinä missä Heljän kipu tuli esille tekoina kangaspuiden hakkaamisesta koiran ampumiseen, Ainon tuskaa ja pakoa on selitetty liikaa. Siitä huolimatta en lukijana ymmärrä, mikä hänen hätänsä oikeastaan oli. Liekö tässä se Itkosen sanoma? Millainen suru on tarpeeksi suuri, jotta sen saa huutaa maailmalle? Miten paljon enemmän painaa oman lapsen ennenaikainen kuolema, jos toisessa vaakakupissa on menestyvän, mediaseksikkään pariskunnan toisiinsa tylsistyminen ja syntymättömät lapset? En suostu hyväksymään Piin ja Ainon tarinaa suvun yhteisen jaettavan surun jatkumona Heljän ja Onnin tragedialle.
Zum guten Ende: Heljän ja Onnin surun otan lähelle sydäntäni, ja pidän sitä siellä hetken. Sitten jatkan matkaani, luen uusia kokemuksia. Kiitän Juha sinua siitä, että tapasi kertoa kohtaloita on minun sukupolveni ääni, eikä äänessäsi ole mitään vikaa. Loppujen lopuksi kaikki lukeminen on ikuista vuoropuhelua tekstien, lukijoiden ja kirjoitetun kesken, etkä sinä kirjailijana voi sille mitään.
Mielestäni ajo on kertomus ihmisten kipupisteistä ja siitä miten jokainen ihminen on lopulta yksin surunsa kanssa. Toiselle voi yrittää selittää suruaan, mutta jokainen voi ymmärtää elämää vain omasta näkökulmastaan. Joskus suru voi ajaa ihmisiä erilleen, vaikka surun lähde olisi samakin. Ihmiset voivat ajautua erilleen huolimatta siitä, että rakkautta olisi vielä jäljellä. Näin käy kirjan pareille Piille ja Ainolle sekä Heljälle ja Onnille. He yrittävät kurottaa surussaan toisiaan kohti, mutta eivät tunnu löytävän samaa kieltä.
Kirjassa käsitellään myös sitä miten ihminen paljastaa toisille vain osan itsestään. Ei välttämättä haluta tai uskalleta paljastaa kaikkea. Samalla lailla muut ihmiset näyttävät sinulle vain osan itsestään – rakkaasi, vanhempasi, lapsesi. Heljän lapset, Jouko mukaan lukien, eivät pysty kertomaan äidilleen suurimpia unelmiaan, sillä he pelkäävät tuottavansa äidilleen pettymyksen. Joukon kuoleman jälkeen Heljä saa käsiinsä Joukon kirjoittaman päiväkirjan, mutta Heljä päättää heittää sen pois lukematta sitä. Haluaako Heljä mahdollisesti säilyttää itse luomansa kuvan pojastaan?
Millainen on ihmisen ajomatka elämän läpi? Välillä ajautumista, uhrautumista, luopumista, mutta myös uusia alkuja ja rakkautta, kuten kirjan toiveikas loppu antaa ymmärtää.
Tämä oli ensikosketukseni Itkosen tuotantoon ja luulen ettei tämä jää viimeiseksi kerraksi. Itkosen melankolinen kertomus ja havainnot ihmisluonteesta tekivät minuun vaikutuksen.
“Jostain syystä en muista kaikkea tästä iltapäivästä. En esimerkiksi muista kantaneeni laukkuja autoon. En muista valinneeni Aarnelle vaatteita, en solmineeni hänen kengännauhojaan, en kiinnittäneeni häntä istuimeen. En muista tervehtineeni Lindin eläkeläispariskuntaa parkkipaikalla, vaikka Lindit myöhemmin sanoivat Piille minun jutelleen heidän kanssaan arkisesti ja luonnollisesti, aivan kuin olisimme olleet Aarnen kanssa lähdössä uimarannalle tai kauppaan.”
Oman suosikkikirjailijan uuden romaanin ilmestyminen on aina tapaus. Juha Itkonen on yksi omista suosikeistani ja Ajo eräs niistä romaaneista, joita eniten tältä syksyltä odotin. Ajossa keskiöön nousevat menetys ja uuden etsiminen sekä surun määrä. On monenlaista ajoa. On ajo, joka muuttaa kaiken ja on ajo, joka on eräänlainen pakomatka itsensä etsimiseen. Heljä on kokenut suuren menetyksen ja koettaa selviytyä läpi vuosikymmenten. Heljän lapsenlapsen Piin kanssa avioitunut Aino puolestaan matkustaa pienen Aarne-poikansa kanssa Müncheniin. Auto vie sekä Heljää että Ainoa.
Ajo pohjautuu osin Itkosen oman suvun kokemaan suruun. Tästä syytä Ajoa alkaa lukea tavallistakin herkemmin tuntosarvin – ja täten romaanilta myös odottaa paljon. Ikävä kyllä odotukset eivät aivan täyty: Ajo ei kosketa niin paljon kuin sen aihepiiri antaa olettaa. Teoksen jännitteetkään eivät täysin kanna, vaikka romaanin kaari komea onkin. Tuntuu kuin Itkonen olisi kirjoittanut jotain vastaavaa aiemminkin: tälläkin kertaa eri aikatasot yhdistyvät, musiikilla ja muulla populaarikulttuurilla on tärkeä osansa ja kertojanääniä on useita. Nämä ovat toki Itkosen vahvaa osaamisaluetta. Olen osin samaa mieltä Kirjasieppo-blogin Marin kanssa: Ajo on hieno romaani, mutta vaikka Itkonen kirjoittaa taidolla, ei romaani ole kovin mieleenpainuva.
Odotin Itkosen kirjaa yhtä paljon kuin Michael Cunninghamin Lumikuningatarta. Cunninghamin romaani on kauniisti kirjoitettu, mutta epäuskottava, löysä, suoranainen pettymys (minulle). Olen muutaman kerran pitänyt blogissani kirjamatseja. Jos sellaisen aika olisi nyt, voittaisi Itkonen 4-2. Itkosen kirjaa en voi kutsua pettymykseksi. Ajo on kaikesta huolimatta hyvä romaani ja Itkosen tyylistä pitävät nauttivat kyllä Ajosta. Kuten Cunningham, Itkonenkin kirjoittaa kauniita, ilmavia ja silti painavia lauseita. Itkosen teksti kuitenkin kantaa paremmin, hieman rutiinimaisenakin se vetää lukijan mukaansa. Lisäksi Ajon henkilöhahmot ovat tälläkin kertaa pääosin uskottavia ja aitoja.
Vaikka Ajo unohtuu liiankin nopeasti eikä näin ollen nouse esimerkiksi kaksi vuotta sitten ilmestyneen Hetken hohtavan valon veroiseksi, vakuuttaa se Itkosen kirjoitustaidosta. Voinkin huokaista helpotuksesta sen suhteen, että eräällä pitkäaikaisella suosikkikirjailijallani on edelleenkin hyppysissään taito luoda oikeanlaisia tunnelmia ja nivoa kokonaisuus yhteen ehjäksi romaaniksi.
”Siitähän elämässä on kyse. Kuolemasta. Se on totuus, jota tarinoilla yritetään paeta.”
Näin kirjoittaa yksi Ajo-kirjan päähenkilöistä, Aino. Lainaus kuvaa aika pitkälle sitä, mistä Juha Itkosen viime vuonna ilmestynyt romaani kertoo. Ajo on kirja surusta, kuolemasta, elämästä ja kaipauksesta. Vielä tarkemmin se on kirja surusta, jota yritetään paeta – kukin omalla tavallaan. Tarinassa on yhtymäkohtia Itkosen oman suvun tragediaan.
Kirjan päähenkilöitä eivät ole ne, jotka kuolevat, vaan ne, jotka jäävät kaipaamaan. Onni-isä, Heljä-äiti ja sisarukset kaipaavat Joukoa, joka menehtyi auto-onnettomuudessa 60-luvulla. Toisaalla ovat vuosikymmeniä myöhemmin Pii, joka on Heljän lapsenlapsi, ja hänen vaimonsa Aino, jotka surevat syntymättömiä lapsiaan.
”Suru oli aina vain yhden ihmisen oma ja työntyi sen takia kahden ihmisen väliin, olivat he sitten kuinka läheisiä tahansa.”
Ainakin tässä tarinassa nämä sanat ovat totisinta totta. Suru, jopa yhteinen, työntyy sekä Onnin ja Heljän että Piin ja Ainon väliin. Onni katoaa kuoreensa ja musertuu lopulta täysin. Heljä kokee oman tapansa surra olevan ainoa oikea tapa tai ainakin oikeampi kuin Onnin. Aino ja Pii muuttuvat ensin vanhemmuuden ja sitten menetysten myötä ja etääntyvät toisistaan.
Sillä mikään ei ole ennallaan järjettömän surun jälkeen. Ihminen ei ole ennallaan. Koti ei ole ennallaan. Toiset eivät ole ennallaan. Elämä ei ole ennallaan.
Aino kantaa syyllisyyttä tavasta, jolla hän aikoi jalostaa Heljän menetystä menestyskirjaksi tai -elokuvaksi. Silloin hän ei vielä ollut ymmärtänyt Heljän surua samalla tavalla kuin myöhemmin.
”Hänen elämänsä. Hänen surunsa, suru jota hän oli kantanut sydämessään puoli vuosisataa. Ja silti me puhuimme siitä niin kuin se olisi vain minkä tahansa leffasuunnitelman synopsis, jollekin elokuvasäätiön virkailijalle palaverissä näytettävä paperi. Tässä on hyvä tilanne. Hyvä lataus päähenkilöiden välillä. Puhtaan tragedian ainekset, kaari jo valmiina. Näin me puhuimme, tällaisilla lauseilla, se tuntuu niin järjettömältä nyt.”
Aino kysyy: ”Jos suru on omaa, se on vain surua. Mykkää, hiljaista, painavaa. Jos se ei ole, siinä on jotain salaperäistä ja kiehtovaa. Niinkö?”
Paitsi surua, Ajon lukeminen saa ajattelemaan aikaa. Sitä, miten muutamalla kamalalla sekunnilla on voimaa haudata vuosikymmenet alleen ja muuttaa koko tulevaisuus – lukemattomat tulevaisuudet – toisenlaiseksi. Sitä miten yhdessä hetkessä tehtyä virhearviointia ei saa enää koskaan peruttua, vaikka siihen olisi koko loppuelämä aikaa. Sitä, miten pieneltä tuntuva päätös voikin olla se elämän suurin.
”Hän ajattelee nousevansa tuolilta. Kävelevänsä Heljän taakse. Kietovansa kätensä hänen ympärilleen, puristavansa lanteilta, pitävänsä vain kiinni. Rauhoittavansa. Lohduttavansa. Mutta hän ei nouse, istuu vain ruoantähteidensä äärellä ja puhuu Heljän mykälle selälle.”
Jokainen kirjan päähenkilöistä kärsii ja yrittää selvitä omalla tavallaan eikä kukaan oikein ymmärrä toistaan. Lopussa on kuitenkin toivoa. Onneksi vuosikymmenilläkin on voimaa, voimaa tuoda suruun helpotusta ja ihmisiä takaisin toistensa luo.
Ajoa ennen olen lukenut Itkoselta Anna minun rakastaa enemmän -kirjan joskus todella kauan sitten. Vaikka en muista tarinan yksityiskohtia enää hyvin, juoni pääpiirteissään ja päähenkilöt ovat jääneet mieleeni. Pidin kirjasta kovasti, ja se jätti jälkeensä haikean olon, aivan kuten Ajo. Molemmissa käsitellään menetystä, molemmissa musiikilla on tärkeä rooli ja molemmissa on tarinalle monta eri näkökulmaa. Siitä kai on näissä molemmissa kirjoissa kyse, että emme voi loppujen lopuksi koskaan tietää, mitä toisen ihmisen päässä liikkuu, mitä hän tuntee ja kokee ja mitä hän luulee meidän tuntevan tai kokevan.
Olin aiemmin lukenut Juha Itkoselta romaanit Anna minun rakastaa enemmän (2005) ja Seitsemäntoista (2010). Kirjailijan viimeisin teos, Ajo, jatkaa samankaltaisilla aiheilla. Menestyksen tavoittelu, rakkaus, menneisyys ja muistot, pikkukaupunkeihin johtavat sukujuuret, populaarikulttuuri ja kirjoittaminen määrittelevät tarinaa, jonka yllä leijuu tyypillisen suomalainen alakulo.
Itkonen sai inspiraation Ajoon omassa suvussaan tapahtuneesta tragediasta. Muilta osin teos on fiktiivinen. Tarina etenee eri aikatasoissa, kolmen henkilön näkökulman kautta, ja paljastaa vähän kerrallaan vyyhtiä, joka sitoo henkilöt toisiinsa.
Arviolta neljääkymmentä ikävuotta lähestyvä copywriter Aino on masentunut. Äitiys on vienyt merkityksen mainostoimistourasta, nopeasti solmittu avioliitto ei tuo enää iloa, ja ainoa onni tuntuu olevan pieni Aarne-poika, jota Aino ei uskalla päästää silmistään. Viisikymppinen introvertti Heljä puolestaan hautoo yksinään perhettään kohdannutta surua, eikä aivan ymmärrä nykymaailman menoa. Teini-ikäinen Jouko haaveilee rock-tähteydestä ja viittaa kintaalla opiskeluille, vaikka ylioppilaskirjoitukset lähestyvät.
Tutut ympäristöt tuovat kirjaan kosketuspintaa. Itselleni tuttu Helsinki on Ajossa läsnä: Torkkelinmäki, Punavuori, elokuvien katselu Kino Engelissä ja Andorrassa. Erityisen kiinnostavaa on kuitenkin Itkosen tapa analysoida kirjoissaan kirjoittamisprosessia ja kirjoittajan tekemiä valintoja. Muistuttamalla lukijalle, että kirjoittavalla henkilöhahmolla on valta kertoa tarina siten kuin sen haluaa, Itkonen käytännössä muistuttaa omasta roolistaan romaanin kirjoittajana.
Juha Itkonen on yksi niistä kirjailjoista, joiden kirjoja odotan kovasti. Ensimmäinen lukukokemukseni oli Kohti, joka kolahti todella kovaa. Luin sitä aikaan, jolloin olin muuttanut tilapäisesti vanhempieni luo ja olimme silloisen aviomieheni kanssa jättämässä erohakemusta. Jotenkin Kohti sopi niin hyvin niihin tunnelmiin. Toinen lukemani kirja oli Myöhempien aikojen pyhiä, josta en heti tiennyt mitä ajattelisin, mutta pienellä viiveellä totesin tykkääväni.
Pari kirjaa olen kuunnellut äänikirjoina, Huolimattomia unelmia ja Anna minun rakastaa enemmän. Kuunteleminen on tietenkin erilaista kuin lukeminen, mutta muistan nauttineeni tunnelmasta, oli olo että kirjoissa on suuri tarina.
Tässä välissä lukematta on vielä jäänyt Hetken hohtava valo mutta eiköhän sekin tule kuitatuksi lähiaikoina. Nyt tartuin Ajoon.
Kirjan alussa – nykyhetkessä – Aino ottaa seitsenvuotiaan poikansa ja lähtee. Avioliitossa on kriisivaihe, ja yhtäkkiä hän kokee pakottavan tarpeen paeta. Hän ostaa laivalipun, pakkaa auton ja suuntaa Saksaan. Siellä hän pohtii kuka on, millainen hänen elämänsä on, mitä nyt tapahtuu. Onko äkkilähdön jälkeen paluuta?
Toisaalla on 1960-luku ja Heljä, suuren tragedian kokenut ja elämäänsä tyytymätön. Hän kokee vahvaa alemmuudentunnetta ja elämänpelkoa. Tulee kuitenkin aika, jolloin hänen on lakattava laahustamasta mukana ja otettava elämä omiin käsiinsä.
1960-luvulla kohtaamme myös Joukon, kitaraa soittavan abin. Elämä on edessä, tavoitteena päästä Helsinkiin, pois pienistä ympyröistä. Kohtalo on kuitenkin päättänyt toisin.
“Aina tämä sama reitti. Sama reitti jo kolme kuukautta, huhtikuusta alkaen, kolme kertaa viikossa. Tästä eteenpäin, tästä ikuisuuteen, vanhana mummona vielä hän polkee tätä tietä, ja vuodenajat vaihtuvat, vilja kylvetään tai korjataan pois, pellot mustalla sängellä tai lumesta valkeat tai heilimöivät heinästä niin kuin tänään. Mikään muu ei muutu, kesäisin pyörällä ja talvella kelkalla hän kulkee tästä, ohittaa nämä talot, ja taloissa asuu ihmisiä, jotka hän tuntee mutta joita ei halua kohdata.
Tunne kuin pikkutyttönä isän kuoleman jälkeen: äkkiä kaikki katsoivat häntä toisin. Heljä ajaa eteenpäin ohi tuttujen talojen, ohi Lehtosten, Kallioiden, Mäkivirtojen, ja joka ainoan kohdalla verhot heilahtavat ikkunassa, siltä hänestä tuntuu.”
Yksi hämmästyttävä ja samalla riemastuttava sivuhenkilö on Kerttu. Miten Itkonen, noin suloisen näköinen kirjailija, onkin luonut noin kauhean hahmon! Kerttu on ilkeä, sydämetön, ahdasmielinen. Vaikka Heljä sanoo olevansa uskossa, se ei Kertulle riitä. Hänelle on vain yksi oikea tapa uskoa, kaikki hänen tavastaan poikkeava on väärin. Kerttu on hämmentävä ystävällisyydeksi naamioidussa pahuudessaan.
Kolme keskushahmoa kietoutuvat toisiinsa, ehkä hiukan yllättäenkin. Itkonen kutoo heidän tarinansa yhteen taitavasti, ei osoitellen vaan pikkuhiljaa avaten. Sekä pää- että sivuhenkilöihin liittyy poissaolo; joku on poissa ja se asia vaikuttaa vuosikymmeniä myöhemminkin. He päätyvät pohtimaan omaa paikkaansa sekä omaa oikeuttaan olla elossa. Kaikki ovat jollain tapaa vankeja, yrittäen murtautua kahleista kukin omalla tavallaan.
Hyvät ihmiset, lukekaa Itkosta! Ajo on hieno kirja, jälleen kerran Itkonen onnistuu koskettamaan lukijan sisintä.
Juha Itkosen Ajo alkaa päiväkirjamerkinnältä vaikuttavalla tekstillä. On kesä 1965, ja kertojan voi päätellä olevan nuori mies, joka näkee festivaalilla Rolling Stonesin: ”Nyt kaikki tytötkin jo tiesivät ketkä sieltä olivat tulossa ja kiljunta oli sen mukainen. Miksi pitää kiljua sillä lailla? (…) Eikö naiset ymmärrä ollenkaan mistä musiikissa on kyse? Musiikista.”
Jo ensimmäisistä virkkeistä tulee lämmin tunne: tämä jos mikä on itkoslainen hahmo, musiikista intoileva, naiiviudessaan sympaattinen nuorimies! Siitä on kauan, kun olen lukenut Itkosen teoksia (ainakin Kohti ja Anna minun rakastaa enemmän) enkä muista niistä kuin välähdyksiä, mutta tuntuu mukavalta sukeltaa kotoisalta tuntuvaan maailmaan. Pian ääneen pääsee seuraava henkilö:
”Siitä tässä on kyse. Kuolemasta. Se on totuus jota tarinoilla yritetään paeta. Ja siitä huolimatta teen nyt niin kuin muutkin, kerron tarinan. En huvikseni vaan koska minun on pakko, tarinat ovat valetta mutta vain tarinat antavat asioille järjestyksen, järjestystä minä nyt tarvitsen.
Aurinko paistoi, sovitaan niin. Taivas Helsingin yllä oli kirkkaansininen.”
Eräänä kesäpäivänä Aino hakee varastosta matkalaukut, oman punaisen Samsonitensa ja poikansa Aarnen perässä vedettävän krokotiilin. Hän starttaa miehensä BMW:n, ja he lähtevät kaksin matkaan: satamaan, Rostockiin, halki Saksan. Aino pakenee, mutta mitä? Ja kenelle Aino haluaa kirjoittaa tarinan, laittaa asiat järjestykseen, vaikkei tarinoihin omien sanojensa mukaan uskokaan?
Espoolaisen perheenäidin Ainon ja lysiolaispoika Joukon lisäksi seuraan liittyy kolmaskin. Puoli vuosisataa Ainoa aiemmin maalaisrouva Heljän on myös uskaltauduttava auton rattiin, sillä hänen miehensä ei enää kykene kuskiksi. On vuosi 1966, ja Heljän elämää hallitsee suru.
”Hänen silmänsä näkevät, hänen korvansa kuulevat, elämä jatkuu ja hän elää, niin asia on. Kaiken päällä vain on kalvo. Hänet on kääritty siihen kalvoon ja kalvoon tehty reiät, sellaiset reiät ettei hän kuole, juuri sen kokoiset.”
Ajo oli minulle ennen kaikkea Ainon ja Heljän tarina, kertomus surusta, elämän hallitsemattomista käänteistä ja ihmisen tavasta yrittää selvitä todellisuudessa, joka on muuttunut itselle tuntemattomaksi. Ajo, ajaa, ajautua? Suru eristää ihmisen muusta maailmasta, mutta se ei houkuttelevuudessaankaan ole ratkaisu. Vaikka kohdalle voi osua kohtuuton taakka, loppuelämän määrittää se, miten tapahtuneeseen kykenee asennoitumaan.
Se on myös kertomus halusta kirjoittaa ja selittää oma elämä, ja samalla metateksti kirjailijuudesta: Aino kirjoittaa matkasta ja siinä sivussa lapsuudestaan, urastaan copywriterina ja avioliitostaan toisen mainosalan ammattilaisen Piin kanssa, siitä mikä kaikki vaikuttaa hänen ratkaisuunsa lähteä. Aino reflektoi kirjoittamaansa tekstiä, kommentoi sitä, ärsyyntyy itselleen.
”Kuvittelin aina, että kirjoittaminen olisi helppoa, ajattelin että osaisin sen heti kun siihen vain jaksaisin tosissani ryhtyä, mutta enhän minä osaa, käsitän sen nyt.
Mutta minä yritän. Yritän uudestaan. Aurinko paistoi, se on totta, ja kannella oli ihmisiä, päivä oli kaunis, kaikki halusivat olla ulkona.”
Hmm. Tästä olisi kiinnostavaa kuulla lisää Itkoselta itseltään!
Näkökulmat kirjassa vaihtuvat luontevasti. Itse viihdyin parhaiten Ainon seurassa, sillä hänelle oli kirjoitettu mielestäni kiinnostavimmat mielenliikkeet ja miljööt. Pidin kovasti myös metakommentoinnin hauskasta vivahteesta. Lopussa tosin jäin miettimään, lunastiko päätös kaikki ne odotukset, jotka sille oli ladattu. Ymmärrän hyvin, että asiat jäävät kesken (no… elämän luonne, se jää kesken!), mutta toivoisin silti symmetriaa. Mutta kuten sanottua, tätä mietin vielä.
Päätin, että näin ensimmäisellä kerralla en lue toisia esittelyitä tai etsi uudestaan arvioita kirjasta ennen kuin kirjoitan omani, sillä on hauska nähdä, mihin muut ovat kiinnittäneet huomiota – hyvinkin samoihin seikkoihin varmasti, mutta toivottavasti myös yllätyn! Nyt siirryn lukemaan Hetken hohtavaa valoa.
Ensinnäkin Juha, pyydän anteeksi, että luin romaanisi Ajon välittömästi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun jälkeen. Se ei ollut sinun vikasi, mutta se vaikutti arviointikykyyni.
Jokaisen luetun kirjan jälkeen lukijan tulisi voida pitää kirjallinen puhdistustauko, joka pyyhkisi värittyneen lukumuistin jälleen tyhjäksi tauluksi. Mutta sellaiseen ylellisyyteen vain harvalla on varaa tässä rajatussa maanpäällisessämme. Pelkään siis, että Taivaslaulun runollinen, satumainen kieli moukaroi minua lukijana Ajon kyydissä.
Olemme elämämme ja kokemustemme kireässä talutusnuorassa myös silloin, kun luemme. Kaikki se mitä olemme lukeneet kuljettavat tunteitamme ja lukukokemustamme, mutta myös kaikki se, mitä meille on tapahtunut siihenastisessa elämässämme. Jäin pohtimaan näiden kahden kirjan jälkeen tätä – miksi on näin? Miksi minä olen lukijana aina myös kokija, ihminen, jonka menneisyys kurkkii olkapäältä? Tyhjiössä ei tapahdu koskaan ainuttakaan tunnetta.
Minulle lukeminen on ennen kaikkea tunne. Hyvä kirjallisuus ei ainoastaan toimi lausetasolla ja rakennu kielen nerokkaasta, normejakin rikkovasta tai erityislaatuisesta tavasta käyttää kieltä. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se hapuilee lukijan jonkinlaista sensitiivistä hermostoa, löytää lukijan kokemasta yhteistä pintaa, jota koskettaa. Yksi tekijä tässä prosessissa on toki kaunis kieli, loput jotakin kielenulkoista ja subjektiivisempaa. Mitä lukijalle tapahtuu, kun hän lukee? Miksi se tapahtuu? Pidin Ajosta kyllä, mutta Itkosen parhaimpana en sitä missään nimessä pidä. Minulle se oli luultavasti Seitsemäntoista.
Traagisinta maailmassa on oikea elämä ja kohtalot, jotka ajavat ihmisen toisaalle, jonnekin ei-odotettuun. Niinpä Ajon koskettavin kohta löytyy viimeiseltä sivulta, kun Itkonen kertoo lyhyesti, varsin koruttomasti palan oman sukunsa historiasta, isovanhempiaan kohdanneesta auto-onnettomuudesta. Tämä kohta – ainoana kirjassa – nosti vedet silmiini. Se tunne, että tämä menetys on ollut joidenkin kohtalo todella. Ajon paikoin lohduton toivottomuus ja sivuilta tihkuva kaipuu jättivät valitettavasti jotakin vajaaksi, aivan kuin teksti ei olisi ihan yltänyt sinne, minne se kurotti. Romaanin parasta antia on kiistatta osin todellisuuteen perustuvat hahmot, Heljä ja Onni ja heidän kohtalonsa, jakamaton ja erilleen ajava suru, jonka käsittelemiseen pariskunnalla ei ole yhteisiä sanoja. Se miten Heljä kipuilee kiisseleidensä ja kaalilaatikoidensa keskellä ja Onni ajautuu puolestaan irtosuhteeseen, on täynnä tarkkaa ihmisyyden tutkiskelua. Me menetämme, emmekä voi sille mitään, mutta mitä sitten tapahtuu, riippuu kyvystämme käsitellä elämän perusoppia: mikään ei ole ikuista. Onnin epätoivoinen teko lopussa sinetöi Ajon teeman ja muodostuu romaanin kauneimmaksi virkkeeksi: “Sillankaide antaa periksi kun Onni ajaa sitä päin, lentää oman pienen vankilansa sisällä kaiteen yli veteen, menettää iskun voimasta tajuntansa ja alkaa sitten vajota hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti pohjaa niin kuin kaikki raskaat asiat aina.” (s. 267)
Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja synnytti menestyksensä myötä kirjataivaalle keskustelun omaelämänkerrallisen tekstin luotettavuudesta mutta myös koskettavuudesta. Miksi sillä, mikä todella tapahtui, on enemmän voimaa kuin täysin keksityllä? Onko puhdas fiktio – kuinka surulliseksi tahansa synnytettyä – kuitenkin aina askeleen irti kirjoittajan kynästä ja näin lukijan tunteista? Onko totuus aina tarua ihmeellisempää?
Itkosen kynän jälki on ollut terävintä hänen kuvatessa rock-sukupolven ikävää kitaroiden ja tähteyden lavalle. Niin Ajossakin päiväkirjamerkintöjen Jouko, nuorena kuollut ja tulevaisuuden sankariviittaa harteillaan kantava poika, joka nousee kirjan kaaresta esille kuin Feeniks-lintu tuhkasta, on kaikessa naiiviudessaan sydäntäsärkevän todellinen hahmo. Joukossa on pala meitä kaikkia teininä, sitä loputonta hapuilua ja epävarmuutta, joka oli samaa 60-luvulla kuin 20 vuotta myöhemminkin.
Sen sijaan Ainon ja Piin parisuhdekipuilu on tästä menneisyyden kehyskertomuksesta irrallinen, miltei väkisin istutettu. Sen lukeminen oli paikoin vaivaannuttavaa. Siinä missä Heljän kipu tuli esille tekoina kangaspuiden hakkaamisesta koiran ampumiseen, Ainon tuskaa ja pakoa on selitetty liikaa. Siitä huolimatta en lukijana ymmärrä, mikä hänen hätänsä oikeastaan oli. Liekö tässä se Itkosen sanoma? Millainen suru on tarpeeksi suuri, jotta sen saa huutaa maailmalle? Miten paljon enemmän painaa oman lapsen ennenaikainen kuolema, jos toisessa vaakakupissa on menestyvän, mediaseksikkään pariskunnan toisiinsa tylsistyminen ja syntymättömät lapset? En suostu hyväksymään Piin ja Ainon tarinaa suvun yhteisen jaettavan surun jatkumona Heljän ja Onnin tragedialle.
Zum guten Ende: Heljän ja Onnin surun otan lähelle sydäntäni, ja pidän sitä siellä hetken. Sitten jatkan matkaani, luen uusia kokemuksia. Kiitän Juha sinua siitä, että tapasi kertoa kohtaloita on minun sukupolveni ääni, eikä äänessäsi ole mitään vikaa. Loppujen lopuksi kaikki lukeminen on ikuista vuoropuhelua tekstien, lukijoiden ja kirjoitetun kesken, etkä sinä kirjailijana voi sille mitään.
Mielestäni ajo on kertomus ihmisten kipupisteistä ja siitä miten jokainen ihminen on lopulta yksin surunsa kanssa. Toiselle voi yrittää selittää suruaan, mutta jokainen voi ymmärtää elämää vain omasta näkökulmastaan. Joskus suru voi ajaa ihmisiä erilleen, vaikka surun lähde olisi samakin. Ihmiset voivat ajautua erilleen huolimatta siitä, että rakkautta olisi vielä jäljellä. Näin käy kirjan pareille Piille ja Ainolle sekä Heljälle ja Onnille. He yrittävät kurottaa surussaan toisiaan kohti, mutta eivät tunnu löytävän samaa kieltä.
Kirjassa käsitellään myös sitä miten ihminen paljastaa toisille vain osan itsestään. Ei välttämättä haluta tai uskalleta paljastaa kaikkea. Samalla lailla muut ihmiset näyttävät sinulle vain osan itsestään – rakkaasi, vanhempasi, lapsesi. Heljän lapset, Jouko mukaan lukien, eivät pysty kertomaan äidilleen suurimpia unelmiaan, sillä he pelkäävät tuottavansa äidilleen pettymyksen. Joukon kuoleman jälkeen Heljä saa käsiinsä Joukon kirjoittaman päiväkirjan, mutta Heljä päättää heittää sen pois lukematta sitä. Haluaako Heljä mahdollisesti säilyttää itse luomansa kuvan pojastaan?
Millainen on ihmisen ajomatka elämän läpi? Välillä ajautumista, uhrautumista, luopumista, mutta myös uusia alkuja ja rakkautta, kuten kirjan toiveikas loppu antaa ymmärtää.
Tämä oli ensikosketukseni Itkosen tuotantoon ja luulen ettei tämä jää viimeiseksi kerraksi. Itkosen melankolinen kertomus ja havainnot ihmisluonteesta tekivät minuun vaikutuksen.