LUKUPIIRILÄISTEN ARVIOT

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

anna-kaari hakkarainen purkaus kirjailijan kanssa kirjapiiri

7 thoughts on “Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

  1. Meri Savonen

    Luin Purkauksen yhdessä päivässä, ja kirjan maailma jäi pyörimään mieleeni moneksi päiväksi. Tarina sijoittui pieneen islantilaiskylään, josta Hakkarainen oli luonut niin taianomaisen, että tuntui kuin olisin lukenut fantasiakirjallisuutta. Maailma on yhtä turkoosi kuin jäätikkö. Tavallisimpia lintuja ovat talintinttien ja varpusten sijaan värikäskasvoiset lunnit. Meriluonto on kiehtova, vaarallinen ja muuttuva ja ihmisetkin vähän kummallisia. Hakkarainen tavoittaa taitavasti ja tarkkanäköisesti lapsuuden jännän tunnelman, jossa mielikuvitus täyttää aukot, joita todellisuus jättää. Ja jos jokin asia tuntuu liian ahdistavalta, sen voi aina sepittää toisenlaiseksi.

    Purkauksen tarina on kolmiodraama, jonka osapuolia ovat veljekset Kjarri ja Birk sekä naapurin tyttö Vigdis. Kolmikko tutustuu toisiinsa lapsina, ja lukija pääsee seuramaan päähenkilöiden kasvamista ja aikuistumista. Lasten vanhemmat ovat jossain kaukana elämässä aikuisten elämää, ja lapsilla on ihan omat juttunsa. Kjarrin, Birkin ja Vigdiksen maailma on pieni ja pakahduttava eikä sinne tunnu mahtuvan muita kuin he. Tarina kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta. Vaikka jokainen kokee kolmikon elämän eri tavalla, yhteistä on valtava merkitys, jonka kaksi muuta jokaisen kertomuksessa saavat. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä nuo kaksi tekevät – tai me kaksi tai me kolme.

    Kjarri, Birk ja Vigdis suunnittelevat yhteistä kotia ja tulevaisuutta, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Kuka saakaan lopulta kenet vai saako kukaan? Mikä on tärkeintä: rakkaus, ystävyys vai veljeys? Täytyykö lapsena annetusta lupauksesta pitää kiinni vielä aikuisena? Voiko kamalaa virhettä antaa itselleen koskaan anteeksi? Mitä voi tehdä, jos tehtyä ei saa tekemättömäksi? Hakkarainen herättelee lukijassa paljon kysymyksiä mutta antaa vain vähän vastauksia.

    Selvää on ainoastaan se, minkä kirjan nimi jo kertoo. Paine ei voi ikuisesti kasvaa. Loppujen lopuksi kaiken on purkauduttava ja räjähdettävä kappaleiksi. Lukija saa käsiinsä palasia ja mahdollisuuden makustella, oliko tulivuoren purkaus vain alkusoittoa jollekin ihanalle vai päättääkö se kaiken.

    Anna-Kaari Hakkaraisen kieli on kaunista ja runollista, ja kirjan kansikuva ohjaa lukukokemusta merkittävästi. Pieni meren ja jään ympäröimä saari ei pääse hetkeksikään unohtumaan kirjaa lukiessa. Se asettaa ylitsepääsemättömiltä tuntuvat rajat, häikäisee upeudellaan ja näyttää luonnon valtavat voimat. Jos kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se ei olisi kolmiodraama, rakkaus tai menetys. Se olisi maailma. Olisin toistellut sanaa jatkuvasti eri merkityksissä tässäkin kirjoituksessa, jos en olisi yhtään rajoittanut hokemasta.

    Kommentoi
  2. Katja Jalkanen

    “Kirjan luettuaan Kjarri mietti aina tehdessään ensimmäisen siistin viillon linnun vatsaan.
    Millainen rakkaus oli kasannut linnun.
    Millainen rakkaus oli saanut juuri nämä siivet kiinnittymään ruumiseen ja nostamaan sen korkeuksiin ja saanut nämä jalat ottamaan maan vastaan ja juuri tämän pienen sydämen pumppaamaan verta ja lämpöä. Ja millainen viha oli saanut aineet eroamaan toisistaan. Ja miksi. Miten ihmeitä aikaansaava rakkaus saattoi antaa tilaa kaiken lopettavalle vihalle. Miten kaksi niin suurta voimaa saattoi mahtua niin pieneen tilaan?
    Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?”

    Kolme lasta, veljekset Kjarri ja Birk sekä tyttö nimeltä Vigdis ystävystyvät. He tutustuvat lunnien äänistä täyttyvällä kotisaarellaan ja heistä tulee erottomattomia. He päättävät pysyä kolmikkona ikuisesti, vaikka hulluna ja yksinkertaisena pidetty kaunis meno-Dalla seuraakin heitä. Kolmikko varttuu ja nuoruus tuo mukanaan kiellettyjä tunteita. Yhden on lähdettävä saarelta, kaksi jää. Paluu tapahtuu juuri silloin, kun tulivuori alkaa purkautua.

    Noin vuosi sitten luin Anna-Kaarin Hakkaraisen esikoisromaanin Verkko, jota pidin hyvin kirjoitettuna, joskaan ei kaareltaan ihan täysin kantavana romaanina. Pidin Hakkaraisen kirjoitustyylistä, joten ilahduin kun sain nyt helmikuussa ilmestyvän Purkauksen luettavakseni. Ajatus kolmen ihmisen rakkaustarinasta Islannissa kiehtoi jo ennakkoon: miten kirjan esittelytekstissä mainitut rakkaus, kuolema, idylli ja sen särkyminen sekä ilo sovittuvat yhteen? Voiko purkaus ja halkeileva maa yhdistää sen, mikä on aiemmin eronnut toisistaan – vai tuleeko kolmikon väliin entistäkin suurempi railo?

    “Millaisen asetelman sinä sitten tekisit meistä?” Kjarri kysyi. “Minusta, Birkistä ja Vigdiksestä.”

    Purkauksen tarina on mitä perinteisin: nainen, tyttö, tulee veljesten – ensin poikien, sitten miesten – väliin. Yhtä lailla perinteinen on romaanin rakenne: Kjarri, Vigdis ja Birk saavat kaikki oman äänensä kuuluviin, jokainen kertoo oman näkökulmansa. Perinteinen tai ei, rakenne on onnistunut ja jokaisen kertojanääni kuljettaa tarinaa eteen päin. Hakkaraisen kirjassa on paljon muutakin hienoa: on ihanuutta lapsuuskuvauksessa ja Islannin maisemissa, on surua suhteessa menneeseen, suhteessa Vigdiksen hulluun äitiin ja siihen tunnelmaan, jota koko romaani kantaa. Hakkarainen kuvaa parhaiten juuri lasten maailmaa, painimista, juoksemista, leikkiä sekä ihastumista ja omistushalua. Myös maisemia Hakkarainen kuvaa komeasti: Islannin maaperä on kuuma, taivas alaston tai vaihtoehtoisesti joskus niin luminen, että se muistuttaa Vigdistä Yasunari Kawabatan Lumen maasta, kirjasta jollaisen Vigdis olisi halunnut kirjoittaa. Tunnelmien luomisessa Hakkarainen on vahvimmillaan ja yksittäiset kohtaukset ovat kuin valokuvia tai maalauksia.

    Tässä valossa Purkaus onkin Verkkoa parempi romaani. Hakkarainen kirjoittaa jälleen kerran viimeistellysti. Hänen lauseensa ovat kauniita, tunnelmat tiiviitä ja ihmisensä kiehtovia. Islannista Hakkarainen kirjoittaa niin, että haluaisin oitis matkustaa tuonne tarinoiden ja jäätiköiden maahan. Mutta. Kuten Verkon kohdalla, jäin nytkin kaipaamaan jotain: jotain vaikeasti nimettävää. Purkaus nimittäin viehättää, muttei kosketa. Hiotun pintansa, uljaiden maisemiensa, lunnihuutojensa ja periaatteessa komean tarinansakin alla se jää ontoksi. Symboliikka, esimerkiksi Vigdiksen letteihin liittyvä, on ilmiselvää. Kaikki hieno tuntuu olevan heti pinnalla, vaikka aineksissa olisi syvempäänkin. Romaanin alku ja loppu ovat hienoja, mutta nekään eivät sovitu kovin hyvin yhteen (tästä haluaisin keskustella kirjan lukeneiden kanssa joskus jossain), vaikka sellaista odotin.

    Olen kuitenkin toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus “minun kirjailijani”. Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta ja toivon, että se epämääräisesti kaipaamani jokin vihdoin löytyy. Vaikka tämän islantilaisen balladin sointi nyt olikin vähemmän väkevä, oli se kuulas eikä kokonaan vailla rosoa.

    Kommentoi
    1. Meri Savonen

      “Yksittäiset kohtaukset ovat kuin valokuvia tai maalauksia.” Hyvin sanottu! Olen täysin samaa mieltä! Ja siitäkin, että Hakkaraisen kieli on kaunista ja tunnelma tiivistä. Jäin itse tosiaan kellumaan Purkauksen maailmaan moneksi päiväksi. Ihan kuin olisin itse ollut tuolla pienellä islantilaissaarella!

      Kommentoi
  3. Henna Kaukoniemi

    Purkaus on haikeankaunis tarina, koskettava ja mieleenpainuva. Islanti on samaan aikaan eksoottinen ja karu tausta kolmen henkilön suhteelle, suhteelle joka alkaa ystävyytenä, tiivistyy ja lopulta muuttuu mahdottomaksi. Kolme on liikaa, kun rakkaus pyrkii syrjäyttämään ystävyyden. Mutta kuka on liikaa, mikä on liikaa, kuka lähtee, kuka jää, kenelle saari antaa armon ja kenelle ei.

    Hakkaraisen tekstiä on ilo lukea, kieli on elävää ja voimakasta ja tarina tempaa mukaansa. Näkökulmien vaihtelu toimii ja Vigdis, Kjarri ja Birk tulevat lukijalle läheisiksi. Kaikkia seuraa yhtä kiinnostuneena, kaikille toivoo hyvää, kaikkien puolesta jännittää.

    Luontokuvaukset nostattavat matkakuumeen; Islantiin haluaisin mennä, nähdä kalliot ja meren, vyöryvät aallot ja jäätikön. Kokea valon, joka useinkaan ei jaksa nousta täyteen voimaansa. Nähdä lunnit, ovatko ne oikeasti siellä?

    Kommentoi
    1. Meri Savonen

      Minäkin olisin halunnut kirjan luettuani nähdä Islannin ja LUNNIT, nuo ihanat pellekasvoiset otukset. Kolme näkökulmaa toimivat minustakin tosi hyvin, mutta itselleni jostain syystä lähimmäksi hahmoksi tuli Kjarri, etenkin hänelle toivoin hyvää…

      Kommentoi
  4. Petra Puheloinen

    Purkaus- kirja kertoo mukavalla tavalla ihmisten välisestä ystävyydestä ja ihastumisesta, joka ei aina ole molemminpuolista. Toinen saattaa jopa rakastua toiseen, ja toinen puolestaan rakastua toiseen ihmiseen. Kirjassa on lisäksi mukavasti kuvattu kirjan päähenkilöinä kuvattujen henkilöiden kasvu aina aikuisiksi saakka. Kirjan juoni on tehty sellaiseksi, että kun kirjan kerran aloittaa, sen haluaa saada mahdollisimman pikaisesti ahmittua loppuun kokonaan. Purkaus- kirjan luettuani, tartuin heti Hakkaraisen toiseen kirjaan nimeltä Verkko. Uusi seikkailu on siis tällä hetkellä luvassa Verkon parissa.

    Kommentoi
    1. Meri

      Minäkin luin kirjan melkein heti alusta loppuun! Niin ei todellakaan käy joka kirjan kanssa. Tykkäsin myös tuosta, että päähenkilöitä pääsi seuraamaan lapsuudesta aikuisuuteen. Hieno kirja!

      Kommentoi

Leave a Reply to Meri Savonen Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>