LUKUPIIRILÄISTEN ARVIOT

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kankimaki_kirjailijankanssa

8 thoughts on “Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

  1. Maisku

    Mia Kankimäen syksyllä 2018 ilmestynyt kaunokirjallinen matka- ja tietoteos Naiset joita ajattelen öisin laittaa miettimään omia yönaisiani.

    En ole kutsunut heitä yönaisiksi, enkä ole välttämättä ajatellut heitä erityisen paljon juuri yöaikaan, mutta silti minullakin on omat yönaiseni eli muusani eli böönani, joita kohti käännyn, kun kaipaan rohkeutta, motivaatiota, inspiraatiota, varmuutta. Olen perusluonteeltani sekä vaihtelunhaluinen että turvallisuushakuinen: yhdistelmä, jonka vuoksi kaipaan rohkaisua – ja yönaisia – kohtalaisen usein.

    Lyhyesti: yönaiset ovat rohkeita, itsenäisiä ja omapäisiä naisia, jotka tekevät elämässään ja elämällään juuri niin kuin itse haluavat. Oivia esikuvia siis!

    Kankimäki lähtee kirjassaan konkreettisesti yönaistensa perään. Hän matkustaa heidän jalanjäljillään ja kirjoittaa itsensä hurmaavasti mukaan heidän tarinoihinsa. Valtaosa Kankimäen yönaisista on historiallisia hahmoja, jo edesmenneitä.

    Kirja alkaa siitä, kun Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle tavoitteenaan löytää kahvifarmari-kirjailija Karen Blixenin seudut ja maisemat, savannit ja safarit. Tämä Tansaniaan ja Keniaan sijoittuva osuus on kirjan laajin ja ehkä myös kaikkein ihanin. Palaan siihen vielä myöhemmin.

    Afrikan-matkansa jälkeen Kankimäki sukeltaa 1800-luvun tutkimusmatkailijoiden uskomattomiin elämiin ja esittelee meille Isabella Birdin, Ida Pfeifferin, Mary Kingsleyn, Alexandra David-Néelin sekä Nellie Blyn, joista jälkimmäinen matkusti maailman ympäri mukanaan vain yksi käsilaukku. Paitsi rohkeaa ja ihailtavaa, myös käsittämätöntä! Luulen, että 99,9 % nykyihmisistä – sukupuolesta riippumatta – kaipaisi kipeästi Nellie Blyn verkkokurssia ”Näin matkustat yhden käsilaukun taktiikalla”.

    Ja sitten ollaankin Firenzessä ja vaelletaan Uffizin galleriassa – tuossa renessanssitaiteen mekassa, maailman vanhimmassa taidemuseossa. Naisia roikkuu gallerian seinillä vaikka kuinka paljon: on ”madonnoja, maria magdalenoja, eevoja, Medicien vaimoja, äitejä, sisaria ja tyttäriä – – ”, mutta naistaiteilijoita ei näy missään.

    Kankimäki ei kuitenkaan anna periksi! Hän löytää meille unohdetut taidemaalarit, nuo 1500–1600-lukujen naiset, jotka elättivät itsensä ja usein myös perheensä maalaamalla: Sofonisba Anguissolan, Lavina Fontanan ja Artemisia Gentileschin. Tätä lukua on mahdotonta lukea ilman vihaa, ilman raivoa, ilman surua: niin vaikeaa naistaiteilijan elämä on ollut, niin vaikeaa siitä on tehty, niin vähän arvostusta heille ja heidän teoksilleen on annettu.

    En kestä ajatella, miten paljon hienoja töitä on kadonnut, hävitetty, unohdettu, tuhottu – siksi, koska naisen taiteelle ei ole annettu arvoa. Jos et ole vielä googlannut Artemisia Gentileschin Judit surmaa Holoferneen -teosta (tai käynyt ihastelemassa sitä Uffizin salissa numero 90!), tee se nyt! Se on voimakkaimpia, hurjimpia maalauksia mitä olen elämäni aikana nähnyt.

    ***

    Kirjan päättää yhä elossa oleva japanilainen taiteilija Yayoi Kusama, joka asuu mielisairaalassa Tokiossa ja työskentelee yhä ilmeisen maanisesti. Kusama-osuus on lyhyt, vähän kuriositeettimainen – ehkä sen olisi voinut jättää poiskin – paitsi ei, ei sittenkään, sillä Kankimäki kertoo hurmaavan tarinan siitä, miten taiteilijan urasta haaveileva 26-vuotias Yayoi Kusama kirjoitti kirjeen ihailemalleen Georgia O`Keeffelle:

    ”15. marraskuuta 1955.
    Rakas neiti O`Keeffe,
    pyydän anteeksi, että häiritsen teitä kiireidenne keskellä… Olen japanilainen naistaiteilija ja olen maalannut kolmentoista vuoden ajan, siitä alkaen kuin olin 13-vuotias… Haluaisin pyytää, voisitteko ystävällisesti kertoa, miten edetä tällä tiellä… Lähetän erillisessä kuoressa joitakin vesiväritöitäni. Voisitteko ystävällisesti katsoa niitä? – –

    Teidän uskollisesti, Yayoi Kusama”

    Niin hellyttävää! Ja mikä itkettävintä: Georgia O`Keeffe vastasi Kusamalle. Hän oli Kusaman yönainen.

    Liikutun.

    ***

    Lupasin palata vielä Karen Blixeniin ja Itä-Afrikkaan. Tai oikeastaan palaan Mia Kankimäkeen ja Itä-Afrikkaan, sillä viehätyin erityisesti siitä, miten Kankimäki kuvaa omaa – ilmeisesti ensimmäistä – Afrikan matkaansa.

    Olen itse käynyt Afrikassa kahdesti, Keniassa 2011 ja Namibiassa 2014. Olen harmitellut, että tein matkoillani aivan liian vähän muistiinpanoja, kirjoitin vain muutamia sivuja. Pelkään, että alan unohtaa. Pelkään, että olen jo unohtanut. Mutta nyt, lukiessani Kankimäkeä, muistan taas. Tunne on todella voimakas, samaistun, nauran vedet silmissä ja sitten itken. Kankimäki marssittaa eteeni hajut, maut, näyt, äänet ja vielä: tunteet, ajatukset.

    ”Ympäristö on niin köyhää, että nolottaa purkaa kaappiin monia vaatekertojani, hiustenkuivaajiani, kimonotyylisiä aamutakkejani, energiapatukoitani ja kosmetiikkapurkkejani, eli kaikkea sitä, mikä on olevinaan tärkeää mutta on täällä vain överiä.” (s. 27)

    ”Lapset tuijottavat minua uteliaasti ja vilkuttavat lähtiessämme bye bye mzungu, valkonaama” (s. 42)

    ”Toisena päivänä Flotea laittaa ugalia, veitsellä leikattavaa kiinteää, sormilla syötävää maissijauhopuuroa, jota kastetaan lihakastikkeeseen.” (s. 45)

    Haluan takaisin.

    Haaveilen Tansaniasta ja Etelä-Afrikasta.

    ***

    Kankimäki on kerännyt kirjaansa yönaisten neuvoja eli listoja asioista, jotka hän on yönaisiltaan oppinut. Minua puhuttelevat muun muassa nämä Sofonisba Anguissolan opit:

    Jos tiedät mitä haluat tehdä, tee se.
    Merkitse kaikkeen ylpeästi suurin kirjaimin: m i n ä t e i n t ä m ä n.
    Mainosta osaamistasi. Levitä käyntikorttejasi.
    Kuvissa katso suoraan kameraan. Ole vilpitön, tyyni, itsevarma ja ihana.

    Kankimäeltä itseltään otan opikseni ainakin sen, että aina on hyvä ajatus lähteä kirjoitusmatkalle tai residenssiin.

    Kommentoi
    1. Meri Savonen

      Tuo Kusaman kirje oli kyllä ihana – pitäisi itsekin vaan kirjoittaa jollekin jota fanittaa! Firenze-osuus kosketti ja mietitytti minuakin erityisesti!

      Kommentoi
  2. Katariina Terämaa

    Oi tätä ihanaa kirjaa.
    Minkä vapauden kaipuun se herätti.
    Minkä kateuden näitä rohkeita naisia kohtaan. Kiitollisuus siitä, että tässä istun omassa nojatuolissa ja saan kiertää teidän kanssa maailmaa.

    Mary Kingsley – olisin niin halunnut sinut tuntea. Mutta persoonasi välittyi näinkin yli sadan vuoden päähän. Kiitos Miia Kankimäen.

    Ja sitten miten voi tiedon näin upottaa helposti luettavaan muotoon. Takana täytyy olla iso määrä työtä, että sen saa näin kevyesti luettavaksi.
    Ennenkin olen ihaillut tätä omalaatuista tapaa kirjoittaa, itsensä likoon laittaen
    tuoda tarina lukijan lähelle.

    Kirja, jonka haluan säilyttää, että tyttöreni sen joskus lukisi.

    Kommentoi
    1. Meri Savonen

      “Kirja, jonka haluan säilyttää, että tyttäreni sen joskus lukisi.”

      Voikohan kirjasta enää ihanammin sanoa???

      Kommentoi
  3. Aleksi

    Naiset joita ajattelen öisin on jonkinmoinen sekoitus romaania, historiaa ja tietokirjallisuutta. Kirjassa kerrotaan nelikymppisestä lapsettomasta naisesta joka miettii mitä elämässään voisi tehdä. Tarinan protagonisti hakee inspiraatiota historiassa eri aloilla ja eri aikausilla vaikuttaneista naisista ja heidän saavutuksistaan. Matkaa itseensä tehdään niin Afrikan savanneilla, maailmanympärysmatkoilla kuin taiteilijoiden matkassakin.

    Teoksen tyylilajin ja aihepiirin vuoksi lukukokemus jätti itselleni varsin kahtiajakoisen ja ristiiritaisen mielipiteen. Siinä on paljon sellaista mistä pidin, mutta todella paljon myös sellaista jossa en vain koe olevani millään muotoa otollisinta kohdeyleisöä.

    Ensimmäisenä syynä miksi en teoksen osalta kokenut olevani otollisinta kohdeyleisöä on se, että en muista olenko koskaan aikaisemmin lukenut mitään teosta jossa kerrotaan näin paljon historiallisia asioita niin yksityiskohtaisesti, joten sinänsä ei ole yllättävää että kirjan tyylilaji ei itselleni ollut järin puhuttelevaa. En ole erityisen kiinnostunut historiasta yksityiskohtaisella tasolla enkä sen vuoksi lue juurikaan historiaa tai historiallisia romaaneita.

    Toinen ja luultavastikin suurempi syy miksi teos ei itselleni täysin uponnut oli siinä vahvasti esillä oleva feministinen maailmankatsomus. Henkilökohtainen näkemykseni feminismistä sen uudemmissa muodoissa ennen tämän lukemista oli vahvasti negatiivinen eikä mielikuvani ainakaan muuttunut näkemään sitä yhtään sen positiivisempana, kenties vain vahvisti näkemyksiäni näkemään sitä vielä enemmän negatiivisessa valossa.

    Koska teoksessa feministiset arvot välittyvät lukijalle selkeästi sekä rivien välistä on kyseessä siis teos jossa otetaan tavalla tai toisella kantaa. Vaikka sisällöllisesti olenkin täysin eri linjoilla, pidän silti siitä, sillä mielestäni on parempi että tämänkaltaisessa teoksessa välittyy kirjoittajaa ja hänen arvomaailmaansa lukijalle riippumatta siitä mitä lukija on asioista mieltä kuin että pyrittäisi kirjoittamaan siten että se miellyttää mahdollisimman monia. On hyvä että kirjallisuutta kuten muitakin taiteita pyritään kuitenkin tekemään aidosti ja rehellisesti ja jätetään vastuu tulkinnasta vastaanottajalle.

    Lisäksi piirre mikä ei itselleni puhutellut oli henkilöt joista inspiraatiota oli haettu. On luultavaa että kirjailija on nähnyt heidät aivan eri tavalla kuin itse näin ja sitä kautta kokenut heidät inspiroiviksi, mutta itselleni lähes jokaisesta inspiraation kohteesta tuli lähinnä kuva henkisesti epätasapainoisista yksilöistä jotka kokevat eksisentiaalista kriisiä ja hakevat tarkoituksen tunnetta omista sosiaalisesta normistoista poikkeavilla ja aikanaan radikaaleiksi (mutta nykyisin maltillisesti) koetuilla tavoilla. Onneksi heidän toteuttamat radikaalit ratkaisunsa eivät olleet kuitenkaan lähelläkään esimerkiksi Elizabeth Bathoryn tai Amelia Dyerin toimintamallin mukaisia.

    Vaikka teoksen sisältö ja arvomaailma ei siis itseäni suoranaisesti puhutellutkaan, oli teoksessa tietenkin myös sellaisia piirteitä joista sain enemmän irti. Yksi tällainen piirre oli sen miellyttävä kirjallinen tyyli.

    Pidin Kankimäen monipuolisesta ja rikkaasta kielenkäytöstä, kuvaavasta tekstistä sekä sujuvasta ja helposti lähestyttävästä kirjoitustyylistä. Teksti oli kauttaaltaan viihdyttävää ja pidin erityisen paljon siitä että virkkeet olivat järkevän pituisia – ei liian lyhyitä eivätkä liian pitkiäkään. Sinänsä asia saattaa kuulostaa monen korvaan vähäpätöiseltä, mutta jostain syystä olen allerginen nykyajan Internet-kulttuurin myötä vahvistuneeseen trendiin että virkkeistä tehdään lyhyitä ja töksähteleviä, aivan kuin lukijat eivät enää jaksaisi lukea kymmentä sanaa pidempiä virkkeitä lainkaan. Ilahduttavasti vielä kirjoissa saa nähdä kunnollisiakin virkkeitä eikä koko maailma kärsi Twitter-syndroomasta missä koko virke on sanottava lyhyessä merkkimäärässä kieltä ja sen rikkautta häpäisemällä ja sitä hitaasti rapisuttavalla tyylillä.

    Toinen asia mistä pidin oli kirjailijan selkeä syventyminen ja innostuminen aiheeseen josta hän kirjoitti. Pidän siitä, sillä arvostan tietoa ja sen keräämistä ja asioihin paneutumista. Jatkuvan informaatiotulvan aikakaudella syvällisempi paneutuminen mihinkään joka vaatii minuuttia syvempää tutkimista tuntuu olevan hukkuvaa kansanperinnettä, joten täytyy nostaa hattua kun katsoo sitä lähdemateriaalin määrää josta inspiraatiota on haettu ja etsitty.

    Kokonaisuutena Naiset joita ajattelen öisin on teos josta moni itseäni enemmän aihepiiristä kiinnostunut saa varmasti paljon irti, niin historiallisesti kuin inspiraationakin. Valitettavasti itseäni se ei juurikaan puhutellut etenkään sen sisältämän vahvan feministisen sisältönsä vuoksi, mutta jokaiselle jota se ei häiritse tai jolla on feministinen maailmankatsomus on teos ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

    Kommentoi
    1. Meri Savonen

      Kiitos Aleksi arviosta. Hienoa, että löysit kirjasta asioita, joista pidit, vaikka olitkin itsellesi epätyypillisen kirjan ääressä. Itselleni naisnäkökulma oli yksi kirjan parhaista puolista, mutta tykkäsin kovasti myös tästä, josta sinäkin puhut: ” Jatkuvan informaatiotulvan aikakaudella syvällisempi paneutuminen mihinkään joka vaatii minuuttia syvempää tutkimista tuntuu olevan hukkuvaa kansanperinnettä.”
      Kirjailija on todella tehnyt hengästyttävää tutkimustyötä ja tarjoilee sen meille nyt helposti, viihdyttävästi ja parhaat palat valikoituna. Kiitos siitä!

      Kommentoi
  4. Tani

    Tästä kirjoittaminen tuntuu typerältä. Minulla ei ole oikeita sanoja. Ei ole ehjiä, hyviä, kokonaisesti mihinkään vastaavia lauseita, lauseita, jotka kuvaavat juuri ja ainoastaan sitä, mitä tapahtui ja mitä voi tapahtua, miten asiat voivatkin avautua, miten kaikki merkitsee ja vastaa kaikkeen, miten kiihko syntyy, mihin väliin se punoo merkillisiä seittejään ja millaisia tai miksi; ennen kaikkea ei ole vastausta kysymykseen _miksi_: miksi juuri tämä kirja?

    Tuntuu että pitäisi ehdottomasti sanoa jotakin, mitä tästä kirjasta ei ole vielä sanottu. Oikeastaan en ole edes lukenut mitään mitä kirjasta on sanottu, joten kaikki mitä sanoisin, olisi minulle itselleni uutta, ihmeellistä. Haluaisin kuitenkin tavoittaa jotakin valtavaa, lähes selittämätöntä, ikään kuin avata sisimpääni kuten Mia Kankimäki avaa omaansa, vastalahjaksi, ja päästää sinut joka tätä arviota lukee, sisälle oikeisiin ajatuksiini, poukkoileviin, innostuneisiin, onnellisiin mutta sekaviin ajatuksiin, joita Yönaiset herätti. Miltä se tuntuu, kun lukee loputonta kiihottavaa arvoitusta, jonka ratkaisu siirtyy koko ajan edemmäs, kohti kirjan viimeistä sivua, loittonee kuin kangastus aavikolla ja pakottaa lukijan ryömimään suu korvat nenä hiekassa kohti tuota keidasta, pakottaa tuo pirulainen, seireenin mystinen laulu korvissani, kohti loppua, koska siellä se on, siellä sen _täytyy_ olla, vastauksena aivan kaikkeen mitä minä keksinkään kysyä, kuin jokin lohdutus, jokin sellainen viimeinen totuus, jonka kirjailija on kaikessa viisaudessaan tiennyt viimeiselle sivulla juuri minua varten laittaa.

    Enkä sanokaan nyt mitään. En kirjoita tähän ainuttakaan adjektiivia, jonka voisi nähdä vastineena sille, miltä Kankimäen romaanin Naiset joita ajattelen öisin lukeminen tuntui. En kirjoita metaforia. En kirjoita tähän, että se romaani ei ole oikeastaan edes romaani vaan tietokirja ja päiväkirja, ilman rajaavaa luokkaa kirjallisuuden kaanonissa elävä jokin olemukseton; en kirjoita tähän myöskään mitään niistä Kankimäen kuvaamista ihmeellisistä sadan vuoden takaisista tutkimusmatkailijoista, joista itselleni suurimmaksi nousi kenties brittiläisen Mary Kingsleyn järkähtämätön katse ja hänen musta musliinileninkinsä (se vyötärö, se vyötärö!) tai Nellie Blyn pienen pieni nahkainen, kahden ja puolen kuukauden tarvittavat kätkevä matkakassi, jota kuvataan kirjassa banaalisti sanalla _käsilaukku_.

    Enkä sano sitäkään, että tämä maailma on ollut täynnä naisia ja heidän erityisiä kohtaloitaan, aikakauden uhmaajia, normeille selkänsä kääntäneitä uskalikkoja, itsepäisiä, viisaita naisia, jotka sietivät kylmyyttä, epätietoisuutta ja -vakautta, tuntematonta, uhkaa ja viimaa, epämiellyttäviä (sää)olosuhteita aikakaudella ennen Gore-Texiä, sääkalvoja, untuvatakkeja, 50 kertoimen aurinkovoidetta, sellaisia naisia, jollaista ei edes minun varjostani saisi, minun joka rakastan sisätilojen tasaista lämpöä, torkkupeittoja ja paksuja villatakkeja ja jonka pakkaaminen kahdenkin päivän reissuun on hysteeristä kokopäivätyötä.

    En voi sanoa mitään, mikä kuvaisi Yönaisia niin kuten haluan minun sanoillani kirjaa kuvattavan, tai sitä värinää, minkä se sai sisälläni aikaan. Värinää, joka ei ole oikein lakannut vieläkään, ja jonka tunnistin edellisen kerran luettuani ruotsalaisen Bea Uusman Naparetken. En nyt kirjoita mitään siitä, miten viisaasti Kankimäki itse kirjoittaa, miten järkkymätön ja tyyni on hänen lauseensa, kaunis niin, että se puhaltaa Afrikan hiekat kasvoilleni, renessanssiajan naistaidemaalarien siveltimet omaan käteeni, tulee paperista ulos ja irti ja liimautuu ajatuksiini kiusallisen kärpäspaperin lailla, kiusallisen siksi, että rakastan kaikkea mitä Yönaisissa luen.

    Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jota ajattelen öisin. Se on minun yökirjani. Kiitos Mia, että kirjoitit tämän kirjan meille kaikille, joilla on tuntematon tiedonjano, jano josta emme tienneet, ennen kuin sinä avasit hanan ja päästit ihmeelliset tarinat valumaan. Ja kiitos kaikille yönaisille, jotka ovat uskaltaneet silloinkin, kun kukaan ei ole heihin uskonut, tarjonnut auttavaa kättä.

    (En koskaan pisteytä kirjoja, mutta jos niin tekisin, saisi tämä kirja viisi täydellistä kultaista tähteä.)

    Kommentoi
    1. Meri

      Kiitos Tani hienosta arviosta! Ihanaa, että löysit tästä oman yökirjasi!

      Kommentoi

Leave a Reply to Aleksi Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>